LOPUNAJAN MIES: Alussa oli Lopunajan mies

LOPUNAJAN MIES
Alussa oli Lopunajan mies

Jos suomenkielinen populaarimusiikki on historiansa aikana helposti vaipunut slaavilaiseen melankoliaan, Lopunajan mies ei ainakaan lupaa asiaan kummempaa muutosta. Sanoitusten tematiikka pyörii Lopunajan miehen nimen mukaisesti – kyllä, arvasit oikein – lopunajan tunnelmissa. Mukana on kuitenkin myös aimo annos bluesmaista itseironiaa.

Musiikillisesti Lopunajan miehen tyyli nojaa 1970-luvulla syntyneiden sukupolvikokemukseen: soinnissa yhdistyy garage-vaikutteinen blues, katkeransuloinen folk ja tummasävyiset balladit Tom Waitsin ja Nick Caven hengessä. Einari Stylmanin laulussa on bluesille ominaista primitiivistä rouheutta. Ilahduttavasti sävellykset eivät etene täysin perinteisen blueskaavan mukaan, mutta niihin olisi kaivannut vielä enemmän samankaltaista nyrjähtänyttä näkökulmaa, kuten kuopiolaisilla Faarao Pirttikankaalla ja J. Kumpulaisella. Levyn parasta antia edustava Järkäle suruttomain kalliota liikkuu vahvasti edellä mainittujen artistien hengessä, mutta valitettavasti taso ei pysy yhtä korkealla koko levyn ajan.

Suoritus on sinänsä teknisesti tyylipuhdas, mutta vaihteleva biisimateriaali tekee kokonaisuudesta epätasaisen.