MACHINE HEAD: Through The Ashes Of Empires

MACHINE HEAD
Through The Ashes Of Empires
Roadrunner

Jos yhtye lyö itsensä läpi ensimmäisellä albumillaan, on sen kohtalo yleensä sinetöity. Machine Headin vuonna 1994 ilmestynyttä debyyttialbumia Burn My Eyesia alettiin hyvin nopeasti levyn ilmestymisen jälkeen kutsua asennemetalliklassikoksi eikä aikaakaan, kun levystä tuli Roadrunnerin historian myydyin kiekko – aina Slipknotin esikoisen ilmestymiseen saakka.

Seuraukset olivat odotettavissa: menestystä seurasi krapula. Kasvaneiden odotusten myötä paineet Machine Headin leirissä tuntuivat kasvavan liian suuriksi, sillä Burn My Eyesia seuranneet The More Things Change, The Burning Red ja Supercharger jäivät muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kauas esikoisen tasosta. Itse olin valmis kuittaamaan Machine Headin menetetyksi tapaukseksi; yhtyeeksi, joka tultaisiin muistamaan pelkästään debyyttinsä ansiosta eikä myöhemmistä tekemisistään. Tämä kela romuttuu Through The Ashes Of Empiresin myötä.

Uudella albumillaan Machine Head on suosiolla unohtanut uusmetallivaikutteet ja palannut perinteisemmän metalli-ilmaisun pariin. Ratkaisu on onnistunut ja ehkä ainut järkevä vaihtoehto, sillä nu metallin arvonlaskun perusteella vielä yksi uusmetallisia kliseitä sisältävä albumi olisi todennäköisesti ollut kaupallinen itsemurha. Sen sijaan St. Angerilta on mallinnettu pitkät ja useita osia sisältävät sävellykset – sillä erotuksella että Through The Ashes Of Empires omaa kitarasooloja, oivaltavia sovituksia, monipuolisia mutta tarttuvia kappaleita sekä erinomaiset soundit.

Periaatteessa levy ei tarjoa mitään uutta tai mullistavaa, mutta pitkästä aikaa yhtye kuulostaa vakuuttavalta. Through The Ashes Of Empires ei räksytä kuin naapurin rakki vaan käy kimppuun kuin tehtäväänsä koulutettu verikoira. Nälkäisenä, itsevarmuutta uhkuen ja armoa antamatta. Robert Flynnin tunteikkaat laulusuoritukset kruunaavat koko paketin: rankimmillaan liideri kuulostaa pahaiselta katutappelijalta, jonka kanssa ei ole syytä rettelöidä, hempeimmillään taas mieheltä, joka on juuri laulamassa lapsilleen tuutulaulun.

Aika näyttää, onko albumissa klassikkoainesta. Varmaa on kuitenkin, että se on Machine Headin paras levy sitten Burn My Eyesin.