Edellisen livelevynsä aikaan Machine Head oli pohjalla. Räväkän debyytin (Burn My Eyes, 1994) jälkeen studiolevyt eivät olleet vakuuttaneet ja Superchargerilla (2001) bändi nukahti. Hellalive (2003) ei juuri toiveita antanut. Heti sen jälkeen bändi ryhdistäytyi ja ura lähti nousuun. Unto The Locust (2011) on bändin parhaita levyjä ja livelevyn sauma nyt aivan erilainen kuin kymmenen vuotta sitten.
Yleisön mylvimän “Machine fucking Head!” -kannustushuudon mukaan nimetty 15 kipaleen tuplalive sisältää kuusi Unto The Locustin seitsemästä biisistä ja kolmelta viimeisimmältä levyltä settiin osuu yhteensä kymmenen kappaletta. Machine Head siis panostaa uudempaan materiaaliinsa ja oikein tekeekin, sillä bändi on erityisen terhakka lavalla tuoreempien, pitkien biisiensä kanssa. Kun tähän lisätään viisi alkuaikojen parasta siivua, päätyy Machine F**king Head Live selkeästi Hellaliveä täysipainoisemmaksi paketiksi.
Muiden raskaasti rouhivien orkesterien tapaan Machine Head ei juurikaan improvisoi vaan vetää biisinsä studioversioille uskollisesti, vaikka niissä koukeroisina kaikki tarpeet kokeilulle olisikin. Pitkä miinus vajavaisista tiedoista: ”nauhoitettu ympäri maailmaa” -teksti ja lavaspiikit brittiyleisölle eivät riitä, vaan kyllä levynkansista pitäisi selvitä, mistä kaupungista mikäkin siivu on tallennettu.
