MACHINE HEAD: Hellalive

Erinomaista musiikkia hammaslääkäriin. Siis jos pelkoa ei ole tarkoitus lieventää. Ten Ton Hammerin ja Bulldozerin vinkautukset vihlovat oikeasti hermonpäitä paikattujen hampaiden ytimissä.

Mutta livelevyn pitäisi tuntua muuallakin kuin legoisssa. Ensin näyttää hyvältä, kun Robert Flynnin välispiikit yllyttävät pienimuotoiseen kansannousuun ja intensiteettiä on muutenkin hikoiluun asti. Hellalive on silti livelevyksi aika eleetön, soiton puolesta tämä voisi olla studiosta. Toki palopuheet Crashing Around Youn alussa ja Dave McClainin rumpunamuttelut huomioidaan, mutta yhtä hyvin tämä voisi olla kokoelma Machine Headin jylhimmistä.

Näyttää yhä enemmän siltä, että Machine Head on tietyn tiukasti rajatun ajan tuote. Sen ilmaisu on hyökkäävää ja tiukimmillaan vaikutusvaltaistakin, mutta kun biisilistaa vaahdotaan eteenpäin, tuntuu siltä, ettei tästä bändistä puhuta enää viiden vuoden päästä. Sillä ei ole keinoja murtautua ulos itselle asettamistaan rajoista. Vähän sama tilanne kuin Panteralla. Kaikki, mitä 90-luvun muotikeinoilla voi sanoa, on sanottu. Soundi jyrää ja bändi huitoo nyrkkiä kohti kuulijaa. Välillä tekee mieli hurrata lontoolaisyleisön tavoin, mutta sitten tulee mieleen, että huitominen on turhaa, jos ei koskaan osu.

Flynniä on kyselty Drowning Poolin laulajaksi. Ei lähtenyt. Hyvä niin, mutta vaikea uskoa, että tälläkään menolla yleisömääriä enää kasvatetaan.