MARTIN L. GORE: Counterfeit 2

Noin kaksikymmentä vuotta sitten Depeche Mode -strategi Martin L. Gore keimaili mielellään nahkahameisena ladyboyna. Toisen soolojulkaisunsa kannessa hän esiintyy villamyssypäisenä nynnynä. Miehen musiikilliset mieltymykset ovat kuitenkin pysyneet vuosien läpi suunnilleen muuttumattomina.

Martin L. Goren ensimmäisen Counterfeit-julkaisun ilmestymisestä on miltei 15 vuotta. Yhä rennolta ja raikkaalta kuulostavalla kuuden lainabiisin välipalalla Gore versioi muun muassa Sparksia, The Durutti Columnia ja The Comsat Angelsia. Myöskään uuden, albumimittaisen julkaisun valinnat eivät ole kaluttuja itsestäänselvyyksiä – levyn homogeeninen elektrosoundi ja kohtelias toteutus sen sijaan saavat kappaleet kuulostamaan liian samanlaisilta. Sen vuoksi Counterfeit 2 alistuu tyypilliseksi kotistudiossa äänitetyksi "mitä tein kesälomallani" -levyksi.

Exciter-albumilta (2001) lohkaistun I Feel Loved -singlen bonusraidaksi Depeche Mode äänitti rutisevan ja uhmakkaasti matelevan version The Stoogesin Dirt-kappaleesta. Counterfeit 2 -levyllä ei ole ainoatakaan yhtä vahvaa ja seikkailunhaluista esitystä. Dirt-version tosin laulaa kesäkuussa oman soololevynsä julkaiseva yhtyeen rock-kukko Dave Gahan. Gore on perinteisesti valinnut tulkittavakseen Depeche Mode -levyjen sokerisimmat raidat. Hänen herkkää ja haurasta ääntään on mukava kuulla silloin tällöin, mutta kokonaisen pitkäsoiton taakkaa kannattelevaksi tulkitsijaksi Goresta ei ole.

Tällä kertaa Martin L. Gore on valinnut mukaan muun muassa Brian Enon, Julee Cruisen, Lou Reedin, Nick Caven ja Iggy Popin kappaleita sekä pari vanhaa country/blues-standardia. Onnistuneimpiin versioihin kuuluvat muiden muassa Bob Dylanin ja Led Zeppelinin levyttämä In My Time Of Dying, jonka tunnelmaan on jäänyt häivähdys puuvillapeltojen spirituaalisuutta, ja Nick Caven Loverman, joka laahautuu eteenpäin lakonisena digitaalisena bluesina. Julee Cruisen In My Other Worldia alleviivaavat kaiutetut Twin Peaks -kitarat puolestaan osoittavat aivan erityistä mielikuvituksettomuutta.

Levyn ensimmäinen singlelohkaisu on Goren versio lapsuudensuosikkinsa David Essexin Stardust-hitistä. Rock'n'roll-klovnin kohtaloa pohtiva laulu tuo oudosti mieleen David Bowien "viimeisen" keikan Lontoon Hammersmith Odeonissa vuonna 1973. Kappaleen ilmapiiri on pettynyt – poplevyn puitteissa erittäin harvinainen ja siksi kiehtova tunnelma.