Lauluntekijä tuskin on yhtä katu-uskottava ammatti kuin skeittari, mutta ei se sieltä huonoimmastakaan päästä duuneja ole. Vuosituhannen vaihteessa Matt Costa teloi jalkansa skeittausonnettomuudessa ja siksi hänen oli pakko alkaa miettiä muunlaista touhua. Energia kanavoitui soittamiseen ja biisintekoon.
Ja mikäs siinä. Matt Costan toinen albumi esitteleekin moni-ilmeisen ja vivahteikkaan artististin. Musiikki on hyväntuulista aurinkoisen sään poppia, kuten ystävänsä Jack Johnsoninkin, mutta sovituksellisesti ja rakenteellisesti laulut ovat tämän tuotoksia runsaampia. Tunnelmiensa puolesta Unfamiliar Facesin voisi kuvitella sijoittavansa levyhyllyssä Tom Pettyn tuotannon viereen.
Mukavan yllättäviä levyllä ovat ilmiselvät brittikaiut. En tiedä, onko Matt Costa tehnyt sen tietoisesti, mutta sinne tänne on jäänyt lojumaan kevyitä viitteitä Ray Daviesin kaltaisten mestarien diggailusta.
Koska Matt Costan biisintekokynä tuntuisi olevan juuri nyt terävänä ja hänen lauluissaan soi selkeä brittivivahde, ja koska Noel Gallagherin kynä on vastaavasti pahasti tylsynyt, kannattaisi Gallagherin ehkä ottaa yhteyttä Costaan ja tilata tältä muutama hyvä biisi seuraavalle Oasis-kiekolle.