”Punk on typerää”, lauloi jo Se-yhtye aikoinaan. Ja vuonna 1979 ei sentään ollut tällaisia metallia ja hardcorea sattumanvaraisesti keskenään sekoittavia bändejä. Jos totta puhutaan, niin metallia sanottiin tuolloin heavyksi ja punkin seuraava kehitysvaihe oli puhkeamassa raivokkaimpaan kukoistukseensa vasta kolme vuotta myöhemmin.
Ei ruotsalainen Meleeh ole oikeastaan genrensä pahimmasta päästä, mutta pistää miettimään olisiko maailma parempi paikka, jos vaikkapa Refused ei olisi koskaan esitellyt hardcorepiireille kikkailevaa soittotapaansa. To Live And Die Alonella on periaatteessa kaikki oikeaoppista ja -mielistä. Energiaa piisaa ja aggressiivista junttaotetta kuulijasta haetaan herkeämättä. Cult Of Lunalta ollaan otettu dynamiikan ja vyörytyksen jatkokurssit.
Nauttiakseen tällaisesta screamoksikin kutsutusta elintasohardcoresta täytyy ummistaa silmänsä siltä, että rasittavan monotonisesti rääkyvällä Thomas Florénia ei ole mitään sellaista sanottavaa, jonka takia häntä pitäisi kuunnella. Sanoitukset ovat dramaattisesti pakattua elämäntuskaa, joka tällaisena maailmanaikana tuntuu vain lapselliselta.