MELROSE: Another Piece Of Cake

Arvio julkaistu Soundissa 02/2008.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Nykypäivänä on helppo unohtaa millainen popkulttuurillinen ankeus kohtasi nuoria 80-luvun loppupuolen Suomessa. Ainakin syrjäseuduilla elettiin yhä syvällä kekkoslovakiaanisessa kulttuurikaamoksessa. Voi pojat, kyllä silloin oli tilausta Melrosen ensimmäisille levyille.

Arvio

MELROSE
Another Piece Of Cake
Megamania

Nykypäivänä on helppo unohtaa millainen popkulttuurillinen ankeus kohtasi nuoria 80-luvun loppupuolen Suomessa. Ainakin syrjäseuduilla elettiin yhä syvällä kekkoslovakiaanisessa kulttuurikaamoksessa. Voi pojat, kyllä silloin oli tilausta Melrosen ensimmäisille levyille. Se, että kaverin isän dieselin kasettisoittimessa rämisevällä rokkikoosteella oli suomalaisen bändin esityksiä, jotka kuulostivat yhtä hienolta kuin hirvittävällä vaivalla haalitut ulkomaiden ihmeet, toi valoa pimeyteen.

Kun tarjontaa oli kovin vähän, innostui bändeistä kenties helpommin kuin nykyisen popkulttuurin runsaudensarven äärellä. Siispä kun nyt asettaa soittimeen Melrosen nimettömän debyyttilevyn, pelkää sen olevan vaisumpi, miltä se kuulosti autostereoissa pimeällä metsätiellä joskus vuonna heittoletti ja olkatoppaus. Pelko on turha.

Rich Little Bitch kulkee yhä kuin viritetty jaguaari. Psychobillystä, punkista ja autotallirokista raivokasta vauhtia hakeva musisointi sisältää myös malttia rullata funkysti. Gang War, Lust At First Sight ja Melrose jytyyttävät kaikki eteenpäin kuin murha-auto Quentin Tarantinon Death Proofissa.

Tokelan laulusoundissa on nuoren katukollin terää, mutta myös synnynnäistä soulia. Harvalla debyyttilevyllä kuullaan näin valmista rokkibändiä. Jimi Suménin tuotanto on kestänyt aikaa, alkuvoimaista trioa ei ole haudattu 80-lukulaiseen kaikusuohon.

Kakkoslevy Another Piece Of Cake laajentaa tyylipalettia, muttei löysäile. Kovan linjan torttupäitä levyn vähemmän billy rokkailu on varmaan vieraannuttanut vuonna 1987, mutta nyt kehitys kuulostaa luonnolliselta ja toivottavalta.

Levy on debyyttiä aikuisempi, muttei tylsään aikuisrocktyyliin. Yhtyeen luonnollinen svengi saa enemmän tilaa sovituksissa, ja lainabiisitkin kääntyvät Melrose-muottiin saumatta. I Can Hear The Devil Calling kuuluu levyn huippuhetkiin. Tuotantojälkeä on siistitty, mutta noloimmilta ajanmukaisuuksilta vältytään.

Näitä uudelleenjulkaisuja suosittelee mielellään agraarialueiden pimeille metsäteille, ruuhka-Suomen lähiökujille, yliopistokaupunkien liikekeskustoihin ja kaikkialle missä on käyttöä asiallisille rokkilevyille.

Lisää luettavaa