”I’ve been working on the new Oliver Twist.” Sky’s Greyn lakoninen hokema kiteyttää Destroyerin 12. albumin filosofian täydellisesti. Dan Bejar työstää kumppaneineen synteesiä lukuisista kulttuurijäljistä, ikään kuin synnyttääkseen nuo kaikki uudessa kontekstissa, vaikkakin vanhassa muodossaan. Sovitukset lainailevat indien, post-punkin ja AOR:n standardeja, tekstit pursuavat viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin sekä The Smithsin sanoituksiin. Levyn otsikkokin on tuontitavaraa, Sueden The Wild Onesin (1994) työversion nimi.
Bejarin koruton kerronta tekee kokonaisuudesta kuitenkin omanlaisensa. Se sulattaa laulut ja niiden taustat albumimitassa hahmottuvaksi tajunnanvirraksi, jossa romuluiset rytmit hukkuvat rannattomiin kitara-aavoihin ja pisteliäimmätkin laulurivit soivat seesteisinä. Ken huokuu salaperäisyyttä, jossa on jotakin vieraannuttavaa, mutta jonka huolestunut maailmankatsomus vangitsee.
Intuitiivinen mutta huolellinen lähestymistapa kasvaa levyn tärkeimmäksi anniksi. Ken kertoo sekä musiikillaan että sanoillaan häiritsevää tarinaa, jonka elementtien yhteismitattomuus jalostuu kiehtovan epämukavaksi kuvaksi postmodernista ihmisyydestä. Itsetietoisen älyllisyyden alta löytyy kuitenkin myös rikas tunnemaailma. Helpoimmin levyn merkityssokkeloissa suunnistaa sydämen ääntä seuraten.
