Kaikki on tapahtunut nopeasti. Ensimmäinen My Chemical Romancen kirjoittama kappale kertoo laulaja Gerard Wayn tuntemuksista kaksoistornien tuhosta ja yhtyeen dramaattisesti nimetty debyyttialbumi I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love (2002) ilmestyi vaivaiset kolme kuukautta perustamisen jälkeen. Vielä tuolloin edes bändin kokoonpano ei ollut kunnolla muotoutunut.
Viisi vuotta myöhemmin My Chemical Romance on tavoittelemassa maailman suurimman rockbändin paikkaa. Kakkoslevy Three Cheers For Sweet Revenge (2004) on myynyt yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta. The Black Paraden ensisingle Welcome To The Black Parade meni Englannissa singlelistan ykköseksi ja pahin hysteria on vasta alkamassa. Tässä välissä Gerard Way on ehtinyt käydä läpi itsetuhovaiheen päihderiippu-vuuksineen kaikkineen. My Chemical Romancen ura on tähän mennessä ollut menestys-tarina pika-kelauksella. Paljon My Chemical Romancesta kertoo, että ponnahduslautana soittoinspiraatiolle ovat olleet The Usedin ja Thursdayn kaltaiset, Euroopassa verrattain tuntemattomat bändit, jotka ovat USA:ssa tehneet emoksi kutsutusta vaihtoehtorockista valtavirtaa. Bändi on kasvanut samaan aikaan faniensa kanssa, mikä selittää sen huikeaa suosiota.
Siinä missä vaikkapa AFI ja Alkaline Trio ovat säilyttäneet gootti-imagolla leikittelevän punk poppinsa simppelinä ja energisenä, suuntaa My Chemical Romance pelotta aivan toiseen suuntaan. Heti avaus-raita The End tuo esille siekailematta Queenia ja muuta punkin estetiikkaan täysin sopimatonta teatteria. The Black Parade on suuruudenhullu ja värikäs näytelmä, jota vain nipin napin voi olla kutsumatta rockoopperaksi.
Johtuuko sitten jäsenten nuoresta iästä vai yksiulotteisesta sanoituskulttuurista, mutta suuret tunteet latistuvat teini-iän ylittäneen kuulijan korvissa arkiseksi ahdistukseksi. Cancer on tuskainen tilitys syövästä, joka on rocktekstin aiheena turhan iso etevämmällekin lyyrikolle. Way on uhonnut, että se tulee jäämään historiaan maailman synkimpänä biisinä. Oikeasti sen ahdistus on sukua Kotikadun ankealle realismille, joka korkeintaan lannistaa, kun sen pitäisi koskettaa.
The Black Parade on kaikesta megalomaanisuudestaan huolimatta kaikkea muuta kuin ahdistava levy. Parasta siinä on sen tyhmänrohkea heittäytyminen kaikkeen niin intohimoisesti. Mama on jännää kabareeta, joka on imenyt sisäänsä sen pyörryttävän tunnelman, kun ei tiedä mitä seuraavaksi on tulossa. House Of Wolvesin säpäkkä rokkaus törmäilee lystikkäästi 70-luvun New Yorkissa.
Tässä kuitenkin piilee se pitkään määrittelemättömänä pysynyt epämukavuuden tunne, mikä levystä jää. Mainituista kappaleista ensimmäisestä tulee mieleen System Of A Down, jälkimmäisestä The Strokes. Musen varjo lankeaa useammankin kappaleen päälle. Rakenteeltaan ilmeisin verrokki on tietysti Green Dayn American Idiot. On vaikea nimetä albumia aikaa kestäväksi mestariteokseksi, kun sen tyylivalinnat on poimittu aikalaislevyiltä.
Hittejä The Black Paradelta on helppo poimia. This Is How I Disappear tai The Sharpest Lives valitaan singleiksi, kun kaivataan melodista punk poppia, joka vetoaa myös bändin vanhaan fanikuntaan. Massoille on tarjota I Don´t Love Youn kaltaista mähnää, joka opettaa liiallisen sokerin käytön terveyshaitat. Pianon äärelle on unohduttu tunnelmoimaan ääni väpättäen muutaman kerran liikaa.
The Black Parade on vedenjakaja My Chemical Romancelle suosiosta kohti suurempaa suosiota. Sitä levy on myös koko jälkipunk-ilmiölle, jota viime vuosina on kutsuttu niin emo rockiksi, post hardcoreksi kuin vanhentuneesti vaihtoehtorockiksi. Tästä kaupallisemmaksi ei enää näillä vesillä seilata, joten eipä olisi ihme, jos viime kesän Readingin festivaaleilla tapahtunut pullosade vielä toistuisi. Eivätköhän kovia jo valmiiksi kokeneet musikantit sen kestä, kun tietävät, että yhtä entistä fania kohti The Black Paradella tulee kymmenen uutta.