My Chemical Romance nousi mahtipontisen ja ylilyövän The Black Parade -levynsä (2006) myötä kertaheitolla modernien rockbändien ykköskastiin. Samalla yhtye karisti harteiltaan ikäväksi riipaksi käyneen emo-leiman ja osoitti, että sen ilmaisun skaala on paljon ennakoitua leveämpi. Edes hieman päälle liimatulta vaikuttanut ja kuluneita aiheita lainaillut teemallisuus ei levyä onnistunut torpedoimaan. Tiivistäen voidaankin todeta, että System Of A Downin ohella My Chemical Romance oli parasta, mitä jenkkien 2000-luvun valtavirtarockissa tapahtui.
Uusi vuosikymmen tuo matkassaan kuitenkin uudet kujeet. Pesukarhumeikit ja repaleiset univormut ovat saaneet kyytiä, sillä My Chemical Romance on päivittänyt sekä imagonsa että soundinsa uusiin kantimiin. Sarjakuvamainen Mad Max -tyyli sopii ulkonäöstään tarkalle bändille luonnollisesti kuin nenä päähän, eikä uusi suoraviivaisempi musiikillinen lähestymistapakaan ole mitenkään heikko ratkaisu. Viimeistään uuvuttavan maailmankiertueen aikana yhtyeelle kävi selväksi, ettei The Black Paraden osoittamaa tietä voi enää pidemmälle kulkea, joten radikaali uudistuminen oli oikeastaan ainoa elinkelpoinen vaihtoehto.
Pitkäsoittoa edeltänyt Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) -single on jälleen yksi näyte My Chemical Romancen taidosta rustata tarttuvan klassisia iskusävelmiä. Harva yhtye pystyy suoltamaan jokaiselle levylleen kappaleita, jotka osuvat yhtä tarkasti kuuntelijoiden hermoon, katsantokannasta riippuen joko hyvässä tai pahassa. Samalla tämä nimihirviö tiivistää varsin osuvasti mistä Danger Daysissa on kyse – hyperaktiivisesta rockin, punkin ja metallin sekoituksesta, joka on verhoiltu hyvien iskulauseiden ja osuvien heittojen kaapuun.
”Perinteisten” kertovien tekstien hylkiminen ei suinkaan vähennä Gerard Wayn oivaltavuutta tekstittäjänä vaan pikemminkin päinvastoin. Sarjakuvamainen kerronta, jossa jokainen ruutu, strippi tai kappale seisoo omilla jaloillaan, toimii Wayn käsissä mainiosti. Danger Days onkin vasta ensimmäinen My Chemical Romance -albumi, jossa keulakuvan rinnakkainen ura sarjakuvataitelijana pääsee kunnolla esille.
Kuten jokaisella My Chemical Romancen levyllä, myös Danger Daysilla on pari tyhjänpäiväistä kappaletta. Esimerkiksi pakollisen balladin virkaa toimittavan The Only Hope For Me Is Youn olisi surutta voinut jättää pois, kuten myös radioaalloille selvästi sorvatun Sing-rallatuksen. Muilta osin valittamista ei juuri ole ja varsinkin levyn loppupuoli potkii pirullisen hyvällä sykkeellä. Erityisen herkullinen on Destroya, joka kuulostaa lähinnä Marilyn Mansonin tuottamalta The Curelta.
Huomiota herättävin kappale on kuitenkin Goodnite Mr. Death, joka päättyy hämmentävästi täysimittaiseen Yhdysvaltain kansallislauluun, vain jatkuakseen päätöskappaleen räävittömänä feedback-rockabillynä. Osuvan mielipuolinen lopetus sarjakuvamaisen värikkäälle levylle.