Tässä taas yksi luku diktatuurien hirmutekojen sarjaan. Ruumisarkun mallista läskibassoaan hakkaava Kim Nekroman komentaa yhä yksinvaltiaan ominaisuudessa yhtä maailman tunnetuinta psychobilly-yhtyettä. Porukka ympärillä vaihtuu, mutta mikään ei muutu. Nyt olisi jo aika.
Viime Suomen-keikalla oli sentään vielä hauska tiirailla, mihin uusi luonnonlapsen lailla kannuttava rumpali Lux pystyy. Levyllä on samantekevää, kuka taustan tahdit nakuttaa. Zombie-estetiikkaa rakastavalta bändiltä on ehkä kornia vaatia elävää soittoa. What Happens In Hell, Stays In Hell! on kuitenkin sen puuttuessa hemmetin tylsää kuunneltavaa.
Samaan johtopäätökseen tuntuu tulleen itse Nekromankin. Joukkuettaan tuimasti komentava entinen Tanskan laivaston radisti laulaa mistälie vampyyrien bylsimisestä innolla, joka on verrattavissa minimipalkalla pätkätöitä paiskivaan vuokratyöfirman varastomieheen. Pari edellistä Nekromantix-albumia ovat olleet yhtä innotonta, velvollisuudentuntoista lätkyttelyä. Minkä ihmeen takia odotin tällä kertaa mitään muuta?
On huolestuttavaa, että yksi genren ykkösbändeistä saa koko musiikinlajin kuulostamaan lapselliselta.