NELJÄ RUUSUA: Popmuseo

Murrosiästä asti yhdessä soittaneet Ilkka Alanko, Kode Koistinen, Lade Laakkonen ja Kämy ovat saaneet urallaan aikaan enemmän hyvää kuin huonoa. Innostuttuaan toden teolla muun muassa Depeche Modesta ja Pet Shop Boysista Neljä Ruusua rupesi rohkeasti naittamaan rock-sointiaan konesoundeihin ja sai ensin osakseen epäluuloisuutta, jonka yhtye kuitenkin käänsi voitokseen.
Saavutettuaan Suomessa "kaiken mahdollisen" Neljä Ruusua suuntasi rohkeasti ulkomaille ja vaikka projekti päättyikin kalliiseen mahalaskuun, niin yhtyeen ennakkoluulottomuutta ei voi toisaalta kuin ihailla. Neljä Ruusua on myös jo pitkään ollut tarkka imagostaan ja visuaalisesta ilmeestään ja vaikka vanhoja promokuvia katsellessa varmasti yhtyettä itseäänkin naurattaa, niin ehkä juuri Neljän Ruusun ansiosta joku on tajunnut, että pop-yhtyeen pitää ainakin yrittää näyttää joltakin.
Kasvukivuista päästyään Neljästä Ruususta kasvoi muutamassa vuodessa yksi Suomen suosituimmista pop-yhtyeistä. Haloo- ja Pop-uskonto-albumeilla nelikko hioi huippuunsa oman suomalaisen stadionsoundinsa, jonka suurimmaksi vaikuttajaksi ei ole vaikea arvata Depeche Moden Violator -levyä. Usein myös Neljän Ruusun kappalerakenteissa on paljon samaa kuin Depeche Moden tummissa pop-eepoksissa. Ja aivan kuin muistona menneisyydestä, vielä viime vuonna julkaistulla Luotsivene-singlelläkin oli suora laina Duran Duranin Ordinary World -kappaleesta. Se ei varmastikaan ole pelkkää sattumaa, sillä 4R soitti englanninkielisessä setissään samalta albumilta (1993 ilmestynyt ns. Wedding Album) noukittua Too Much Information -rockia.
Parhaimmillaan Neljä Ruusua on aina ollut keskitempoisissa, melankolisissa ja melodisissa pop-biiseissä (esimerkiksi Meistä jokainen, Kuka näkee, Tie ajatuksiin, Muisto ja Matka on syvä), juuri sellaisissa kappaleissa, joissa isoille areenoille tahtovan bändin pitääkin loistaa. Yhtä selkeästi tältä 30 hitin kokoelmalta käy selväksi, että ironia ei todellakaan ole Neljän Ruusun vahva laji. Esimerkiksi Olen niin pop kuulostaa lähinnä tragikoomiselta yritykseltä korostaa sen kirjoittajan omaa tärkeyttä. Kokoelman uudet kappaleet (Popmuseo ja Yön yksinäinen) eivät varsinaisesti yllätä myönteisesti eivätkä kielteisesti.
Popmuseon kansivihossa ei ole alkeellisintakaan informaatiota yhtyeen vaiheista tai levytyksistä, vaikka sitä on epäilemättä tarkoitus myydä myös sellaisille ihmisille, jotka olivat liian nuoria diggaamaan Neljästä Ruususta jo 90-luvun alussa. Oletettavasti ns. hatustaveto-periaatteella laadittu kappalejärjestys aiheuttaa kiusallista hyppelyä tunnelmasta toiseen. Kronologisesti järjestettynä Popmuseo olisi huomattavasti miellyttävämpi kuunneltava ja samalla yhtyeen kehityksestä piirtyisi selkeä kaari.