On mukava huomata, että Suomessa osataan edelleen tehdä hyvää, häpeilemättömän tarttuvaa ja ennen kaikkea rehellistä popmusiikkia. Neljä Ruusua on lähtöisin aikakaudelta, jolloin pelisäännöt olivat erilaiset kuin nykypäivänä. Yhtyeen ei ole tarvinnut sotia uskottavuuden puutetta vastaan, eikä musiikissa ole tippaakaan epäaitoutta. Myös popmusiikkia voi tehdä viihteellisestä näkökulmasta, vailla rockjuridiikan asettamia ulkoisia paineita.
Tauko on selvästi tehnyt Neljälle Ruusulle hyvää, sillä musiikissa on uutta intohimoa ja yritystä. Kappaleet ovat nopeampia kuin aiemmin ja niiden tarttuvuus on maksimoitu yksinkertaisen toimivilla sovituksilla. Yhtyeen sanoituksissa on aina ollut tervettä itseironiaa, ja tällä levyllä Ilkka Alanko peilaa omaa rooliaan ja uskottavuuttaan arki- ja lavapersoonaansa välillä yllättävänkin paljastavasti.
Nykypäivänä mainstreamiin kallellaan olevan poprockin tekeminen ei ole muodikasta. Indie on päivän sana, ja erikoisuuteen pyritään keinolla millä hyvänsä. Tarttuvat kappaleet ja hyvä tuotanto voivat olla suorastaan halveksittuja ominaisuuksia. Neljä Ruusua ei yritä tehdä mitään ihmeellistä tai uusiutua keinotekoisesti, vaan pyrkii nojaamaan tarttuviin sävellyksiin vanhaan tuttuun tyyliinsä. Yhtyeen pyrkimys on ennen kaikkea viihdyttää, mutta kappaleet pistävät tarvittaessa myös ajatusketjun liikkeelle.
