NELJÄ RUUSUA: Euforia

NELJÄ RUUSUA
Euforia
Ratas

Jojottelu lopettamispäätöksen ja sen perumisen välillä on aikuisilta ihmisiltä vähän hassua, mutta Neljän Ruusun tapauksessa se on kannattanut. Bändi on nimittäin ollut uuden alkunsa jälkeen selvästi vapautuneempi. Euforia kuulostaa kerrankin siltä, että Ruusujen ensimmäisenä ajatuksena levyä tehdessä ei ole ollut miltä sen pitää kuulostaa, vaan kappaleet itse ovat määritelleet albumin.

Se, ettei mietitä onko joku oikein vai väärin, tuottaa tietysti myös ronskeja ohilyöntejä, kuten vaikka hilpeä Valopilkku, joka on sellaista kilojuustoa, ettei hymy taitu sitten millään. Ilkka Alangon tekstit ovat nekin alati vaihtelevantasoisia mietelmiä, joissa hyvätkin pointit katoavat käsittämättömien sanavalintojen alle. Toisaalta tietoisena valintana ne ovat tavallaan jopa osa yhtyeen viehätystä. No, Normcoreprotohipsteri kierrättää vähän liian ilmeisesti Juppihippipunkkarin ajatusta.

Mutta tällaiset inhimillisyydet hyväksyy mielellään, kun vastapainoksi kuulee Sinisen sunnuntain kaltaisia onnistumisia. Siinäpä vasta klassinen radiohitti! Ja vieläpä aikana, jolloin käsitteen kuullessaan tekee jo varmuuden vuoksi nirhaista ranteensa auki. Kode Koistisen kynästä on irronnut muutama muukin keskimääräistä uljaampi laajakaarinen melankolia-annos.