Tosiasia on, että popmusiikin jännittävä ja kiehtova maailma on täynnä toinen toistaan suurempia tylsimyksiä ja keskinkertaisuuksia. Vangitsevat persoonat, jotka ovat mukana tekemässä hienoa musiikkia ja vaikkapa antavat lisäksi mielenkiintoisia haastatteluja, tuntuvat olevan kuolemassa sukupuuttoon. Manic Street Preachersin basisti-tekstittäjä Nicky Wire on yksi näistä liian harvoista hahmoista.
Yhtyeensä teksteistä päävastuun Richey Edwardsin katoamisen jälkeen ottanut siivousintoilija on hoitanut melkoisen painolastin sisältävän tehtävänsä kunnialla. Nyt hän julkaisee ensimmäisen soololevynsä. Kynällä mies saa aikaan terävää jälkeä, mutta miten hoituu laulaminen ja sävellyspuoli?
Helpolla ei kuulija pääse. Ensimmäisellä kuuntelukerralla tuntuu kuin ste-reoihin olisi eksynyt levyllinen The Only Ones -yhtyeen huonosti äänitettyjä jämädemoja! Wire laulaa laiskan vaappuvasti eikä kappaleita tahdo erottaa toisistaan. Ero yhtyetoveri James Dean Bradfieldin sliipatumpaan soololevyyn on huikea.
I Killed The Zeitgeist alkaa aueta jokaisen soittokerran jälkeen enemmän ja sen taidepunksoundi loksahtaa paikoilleen. Palapeli ei kuitenkaan valmistu. Selväksi jää, miten tärkeällä tavalla Wire ja Bradfield täydentävät toisiaan. Toivottavasti seuraavaksi saadaan uutta materiaalia Manicseiltä eikä rumpali Sean Mooren soololevyä.