OH NO ONO: Yes

Provinssirockin tanskalaisvieras on jo aiemmilla pienjulkaisuillaan jakanut mielipiteitä. Yesin myötä linjojen veto selkeytyy. Tätä yhtyettä tullaan joko rakastamaan tai vihaamaan – ja kun ajatellaan keskivertoja festarikävijöitä, tulee jälkimmäinen ryhmä olemaan selvästi suurempi. Jos kansallinen ryhmäkuri ja festareiden järjestyksenvalvonta ei olisi maassamme niin korkealla tasolla, en ihmettelisi reipasta pullosadetta yhtyeen astuessa lavalle.

Oh No Onoon verrattuna Scissor Sisters vaikuttaa streitiltä naapurinpoikalaumalta. Yhtye on tarkoituksellisestikin niin outo lintu, ettei vertailukohtien hakeminen ole helppoa. NME:n käyttämä vertaus "heliumia nauttineesta Devosta" ei ole huono yritys, mutta lähemmäs totuutta päästään, jos rinnalle otetaan Chicin kaltaiset 80-luvun alun syntikkabasso-yhtyeet.

Myönnän itsekin menettäväni paikoin hermot Oh No Onon naivistisen futupopin kynsissä, mutta kyllä tässä jotain viehättävääkin on. Jos pystyy ohittamaan sen tosiasian, että yhtye hilluu jatkuvasti yli-trendikkään ja näsäviisaan ilmaisun kintereillä, voivat napakat melodiat viedä kuulijan mennessään.