PAJAMA CLUB: Pajama Club

Arvio julkaistu Soundissa 9/2011.
Kirjoittanut: Pertti Ojala.

Nimettömästi debytoiva Pajama Club syntyi vasta tänä vuonna poikkeuksellisen ex tempore. Crowded Housen Neil Finn ei suostunut vaimonsa korttipelikaveriksi, mutta bassoon tarttunut Sharon Finn sai miehensä jammailemaan kanssaan.

Arvio

PAJAMA CLUB
Pajama Club
Lester

Nimettömästi debytoiva Pajama Club syntyi vasta tänä vuonna poikkeuksellisen ex tempore. Crowded Housen Neil Finn ei suostunut vaimonsa korttipelikaveriksi, mutta bassoon tarttunut Sharon Finn sai miehensä jammailemaan kanssaan. Iltapuhteina nikkaroitujen basso- ja rumpuraitojen päälle Neil Finn laati itselleen luonteenomaisen selkeitä ja tässä tapauksessa välillä hieman naiivejakin melodiakulkuja. Lopullisissa levytyssessioissa pariskuntaa avusti syntetisoijineen ja ääniefekteineen Sean Donnelly ja parille raidalle lisäkitaroita soittanut Johnny Marr.

Tom Tom Clubin tapaan Pajama Clubinkin ydin on basson ja rumpujen yksinkertaisen niukka groove ja These Are Conditionsin tapauksessa jopa kuivakas funk. Neil Finnin uran valossa ei kuitenkaan ole yllätys, että albumin raidoilta kuulee myös kaukaisten vuosikymmenten kaikuja.

Johnny Marrin jurnuttava kitara maustaa Go Kartia, jota Sharon Finn kuljettaa tasaisen varmasti Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin’in bassoriffillä. Neil Finnin beatleaanisuus kuultaa läpi Daylightin John Lennonista muistuttavalla laululla ja Diamonds In Her Eyesilla, joka voisi olla kotoisin Paul McCartneyn tee-se-itse -debyytiltä McCartney (1970).

Crowded Housen hiottujen laulujen rinnalla Pajama Club on spontaani ja paikoin leikkisäkin albumi, jonka tekeminen on taatusti ollut hauskempaa kuin pelikorttien läiskiminen.

Lisää luettavaa