Jos Planningtorock on pöljä nimi musiikintekijälle, niin varsinkin se on sitä Janine Rostronille, joka sanahirviön takana piileksii. Rokkaamisen kanssa W:llä ei ole paljonkaan tekemistä. Berliinin studiossaan puuhastelevan britin bravuuri on oman äänen elektroninen manipulointi. Nainen kuulostaa useimmiten mieheltä (tyyliin Antony Hegarty tai David Sylvian) ja lähes joka raidalla erilaiselta.
Siitä huolimatta, ja myös sen vuoksi, W on hyvin yhtenäinen työ ja kiinnostava sellainen. Massasta se erottuu vaivattomasti eikä tunnu teennäiseltä, vaikka outo onkin. Rostronin alleviivaamatta kiero huumorintaju tekee ihmeitä. Melkein kaiken (koskettimet, jouset, saksofoni, kitara, elektroniikka) itse soittavalla naisella on myös vedenpitävää musikaalisuutta ja näkemystä. Itse tuotetun albumin 12 kappaleesta kaikki ovat omia paitsi minimaalisella bassopulssilla sykkivä versio Arthur Russellin Janinesta.
Löysästi industriaalisilla beateilla marssivan, tummasävyisen ja melodramaattisen, vaan ei pöyhkeästi mahtipontisen, levyn menoa leimaavat pizzicato-jouset, ajoittain mureasti hyrisevä foni ja Rostronin ovelasti melodinen mutanttilaulu. Jos Antony Hegarty nappaisi happoa ja tekisi musaa David Bowien Low’n innoittamana, se saattaisi kuulostaa hiukan W:ltä. Planningtorockiin verrattuna Lady Gaga on vain visuaalisesti kekseliäs diskopelle.