THE SCARAMANGAS: Don´t Follow The Weak

Arvio julkaistu Soundissa 05/2007.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.
The Scaramangasin kaltaista psykedelialla maustettua, retrosoundista poppia tekevät tälläkin hetkellä tuhannet indiebändit ympäri maailman, mutta The Scaramangasin tapauksesta tekee ainutlaatuisen se, kuinka yhtyeellä ei ole mukana minkäänlaista ironiaa tai tyylivalinnan ylikorostamista.

Arvio

THE SCARAMANGAS
Don´t Follow The Weak
Nick Nack

The Scaramangasin kaltaista psykedelialla maustettua, retrosoundista poppia tekevät tälläkin hetkellä tuhannet indiebändit ympäri maailman, mutta The Scaramangasin tapauksesta tekee ainutlaatuisen se, kuinka yhtyeellä ei ole mukana minkäänlaista ironiaa tai tyylivalinnan ylikorostamista. The Scaramangas yksinkertaisesti soittaa itselleen rakkainta ja luontevinta musiikkia, mikä myös selvästi kuuluu läpi. Yhtyeen täyteläisestä, herkästä popista aistii niin Pink Floy-din ennakkoluulottomuutta (Oh Wellin lopusta tulee mieleen Atom Heart Mother) ja Simon And Garfunkelin harmonisuutta kuin Grandaddyn kaltaisten nykynimien kekseliäisyyttäkin.

The Scaramangasin kakkoslevy on tyylitajuinen ja kunnianhimoinen paketti, jossa sovituksille on uhrattu kiitettävästi ajatusta. Levyn siunaus ja kirous on soundi. Utuinen ja rokatessaankin pehmeä äänikuva luo levylle yhtenäisen tunnelman, mutta toisaalta se tekee kokonaisuudesta tasapaksun, mitä oltaisi voitu miksauspöydällä korjata. Hetkittäistä puutumista lisää myös Joonas Hakavan lempeä, mutta väritön laulutyyli, sekä sävellysten ajoittainen tylsyys, jota värikäs tuotanto paikkaa vain osittain. Onneksi levylle on siunaantunut myös muutama No One Caresin ja nimiraidan kaltainen muotovalio, joissa yhtye näyttää kyntensä sekä sävellyksen että toteutuksen saralla. 

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa