SILMIENVAIHTAJAT: 1985-1986

Arvio julkaistu Soundissa 11/2011.
Kirjoittanut: Ville Pirinen.

Suomalaisessa taidehistoriassa synkkämielisyydellä on pitkä ja traagisen kunniakas traditio. Sielun pimeää puolta ovat pelottavalla tarkkuudella kartoittaneet niin runoilijat, kuvataiteilijat kuin lauluntekijätkin. Valitettavan usein siten, että taiteessa kauniina palava musta liekki on polttanut tekijänsä henkisesti ja fyysisesti loppuun.

Arvio

SILMIENVAIHTAJAT
1985-1986
Svart

Suomalaisessa taidehistoriassa synkkämielisyydellä on pitkä ja traagisen kunniakas traditio. Sielun pimeää puolta ovat pelottavalla tarkkuudella kartoittaneet niin runoilijat, kuvataiteilijat kuin lauluntekijätkin. Valitettavan usein siten, että taiteessa kauniina palava musta liekki on polttanut tekijänsä henkisesti ja fyysisesti loppuun.

Suomalaisessa rockissa Mana Mana -yhtyeen klassikkoalbumi Totuus palaa (1990) tulee säilymään täältä ikuisuuteen mittapuuna, johon muita synkkämielisiä levyjä verrataan. Rima on sekä synkkyydessä että musiikillisessa puhuttelevuudessa nostettu niin korkealle, ettei sen ylittäjää edes toivo koskaan löytyvän. Jouni Mömmön omasta elämästä revityt pelottavat laulut ovat tietyn kehityskaaren päätepiste. Paria kappaletta lukuunottamatta Mana Mana -klassikot ovat alun perin vain vuoden ajan toimineelle Silmienvaihtajille tehtyjä.  

Jälkikatsannossa tarinaan sopii liiankin hyvin se, että Silmienvaihtajat lainasi nimensä skitsofreniaa sairastaneen ja tuberkuloosiin kuolleen Uuno Kailaan runosta. 1985-1986-paketti koostuu demo- ja liveäänityksistä ja väkivaltaisen kolho äänikuva sopii psykoottisesti jankkaavaan musiikkiin hyvin. Reilut 70-minuuttia kirskumista, vinkunaa, kolinaa ja lakonisesti mölyttyjä apokalyptisia tekstejä on tietysti ankara kuuntelukokemus. Onneksi Silmienvaihtajat on lyhytikäisyydestään huolimatta hieno ja omaleimainen yhtye, jonka lähestymiskulma kappaleisiin on lähes järjestään erilainen kuin Mana Manan versioissa.

Silmienvaihtajissa soi vahvana Sielun Veljienkin viljelemä maanisesti kirskuva jälkipunk. Slide ulvoo komeasti ja kolmen kitaran valli ruhjoo pajavasaran painolla, vaikkei soundeissa ole onneksi jälkeäkään nykymallin iskelmähevijyräyksestä. Mömmön yhtä aikaa eleetön ja täyteen tunnetta ladattu tulkinta ja hyytävät tekstit ovat julma yhdistelmä.

Mana Manansa kuunnelleille lienee mahdotonta irrottaa 1985-1986 kyseisestä yhteydestä, mutta sen levy ansaitsisi. Silmienvaihtajat on itsenäinen ja alkuperäinen merkkipaalu suomalaisen synkkämielisyyden kulttuuriperimässä.

Lisää luettavaa