60-luvun suuruuksien esiinmarssi soulin peräkamareista jatkuu vaihtelevalla menestyksellä. Sam Moore ärjyi aikanaan Isaac Hayesin ja David Por-terin äänitorvena Staxin tallissa. Smokey Robinson kynäili ja lauloi Motownin hittitehtaassa millintarkkoja sävelmiä, jotka vuoroin avasivat nuoren Amerikan kyynelkanavat ja laittoivat sen rytmijalan vipattamaan.
Aika ei ole juuri pehmentänyt Sam Mooren äänijänteiden santapaperia, mutta paluulevyn toteutus onnahtelee. Vierailevien laulajien värvääminen on perusteltua, kun muistetaan miehen menneisyys Sam & Dave -duon kantavana äänenä, mutta kolmattakymmentä ”special guestia” on liikaa. Kuinka kummassa hyvästä maustaan tunnettu Rhino narahti venyttämään kalutun konseptin äärimmilleen? Valokuvien perusteella studiossa on pidetty kivaa. Ei musiikkikaan huonoa ole, vaan ei siitä erityistä nautintoakaan irtoa.
Tuttu on Smokeynkin kuvio: otetaan nippu Cole Porterin, George Gersh-winin, Kurt Weillin ynnä muiden vanhojen mestarien ikivihreitä ja yritetään puhaltaa ne uuteen lentoon. Ei ole mitään syytä epäillä Robinsonin vilpittömyyttä, kun hän kertoo kasvaneensa näiden laulujen tahdissa ja rakastavansa niitä. Tunne kuuluu tulkinnoissa ja omistautuminen huolellisissa sovituksissa. Timeless Love -levy pesee mennen tullen Rod Stewartin American Songbookin, mutta ei ylety sellaisin pakahduttaviin korkeuksiin kuin Marvin Gayen Vulnerable tai Jimmy Scottin Falling In Love Is Wonderful.