Kointähden siirtokunta on Teemu Elon, Mika Rätön, Ville Leinosen ja kumppaneiden toinen trippi fantasiasävytteisen folkrockin maailmaan. Bändin musiikki soljuu eteenpäin 1970-lukuisen fiilistelyn hengessä, jossa mutkat painetaan ilolla suoriksi ja kappalerakenteet venyvät spontaanisti tilanteen mukaan. Teksteissä lauletaan lohikäärmeistä, salaisista portaikoista ja hiekkaan haudatuista vauvoista. Sanomattakin lienee selvää, ettei kyse ole metrimittaan pätkitystä euroviisu-tavarasta.
Teemu Elo ei ole perinteisessä mielessä kovin taitava laulaja. Alkuun miehen horjuva esitys kieltämättä pistääkin korvaan. Varsin nopeasti siihen kuitenkin tottuu ja hetken päästä siitä oppii jopa pitämään. Useissa kappaleissa Elo ei varsinaisesti edes laula, vaan ikään kuin tarinoi tiensä tekstien läpi. Kertojasetä-tyyppinen toteutus sopiikin tämän kaltaiseen satumaailmaan enemmän kuin hyvin.
Teemu Elon Puhuvat Eläimet vertautuu kirjoissani ennen muuta Pekka Strengiin, joskin hetkittäin mieleen tulee myös uransa varhaista kautta elävä suomenkielinen Wigwam. Odotin, että tuoreempi porilainen underground puskisi soittajien taustasta johtuen väkisinkin esille, mutta näin ei yllätyksekseni käynyt. Puhuvat Eläimet kulkeekin tämän hetkisessä musiikillisessa ilmastossa täysin omia latujaan.