Sharon Jonesin & The Dap-Kingsin kymmenen vuoden takainen albumi 100 Days, 100 Nights oli suurenmoinen piristysruiske nykyhetken soulin ja funkin verenkiertoon, joka on ehtinyt hyytyä r&b-termin uustulkinnan mukaiseen ylitunteiluun, jossa sekä elävämpi rytmi että koetumpi blues on jätetty itseriittoisen solistisen lauluakrobatian varjoon. Moderneja souldiivoja maanläheisempi Sharon Jones ei ole myöskään flirttaillut räpin valtavirran kanssa.
Itse asiassa Dap-Kings palautuu James Brownin tai George Clintonin progressiivista funkiakin kauemmas tiukkoihin orkesterisovituksiin, joissa on Brownin varhaisvuosien ohella selviä yhteyksiä vaikkapa Bobby Blue Blandin vetäviin ensihitteihin. Amerikan soulkollegoja selvempiä musiikillisia välittäjiä ovat olleet Amy Winehousen, Duffyn ja jopa Adelen kaltaiset nuoret tulkit, jotka ovat löytäneet vahvoista soul- ja blueskuvioista aikuisempaa kokeneisuutta ääneensä. Vasta nelikymppisenä levyttämään päässyt Sharon Jones on toki monta pykälää vakuuttavampi laulaessaan naiseudesta oman egon tunnesiteitä laajemmin.
Viimeistä albumia ei silti ole omistettu murheelle ja kuolemalle, vaan Sharon Jonesin musiikilliselle elinvoimalle, reteälle menomeiningille ja sokeroimattomille tunnekuohuille.
Nimikappale toimi osuvana Harlemin ajankuvana Luke Cage -televisiosarjassa, Jonesin esiintyessä Dap-Kingeineen Harlemin häikäilemättömien konnien yökerhoaktina. Esityksen kiihkeyttä korosti haimasyöpää vastaan taistelevan laulajan sängeksi keritty afro, jota artisti kieltäytyi kätkemästä peruukkiin. Kyseinen päätösjakso esitettiin syyskuussa 2016 ja marraskuun 18. päivänä kuolo korjasi laulajan. Postuumia viimeistä albumia ei silti ole omistettu murheelle ja kuolemalle, vaan Sharon Jonesin musiikilliselle elinvoimalle, reteälle menomeiningille ja sokeroimattomille tunnekuohuille.
Tyyliltään Soul Of A Woman on määrätietoisesti samoilla linjoilla läpimurtolevyn kanssa. Retrosovitukset ja -soundit kuulostavat häikäisevän hienoilta ja mikä parasta, niin tuoreilta, että ne tuntuvat moitteettomassa svengissään ennemmin uraauurtavalta työstöltä kuin nostalgian kierrätykseltä. Joka ainoa kappale alkaa hillittömän tyylikkäästi ja mukaansatempaavasti, olipa sisäänheittokikkana urkujen ja basson napakka funkriffi, Jonesin vahva kutsuhuuto, brassiosaston piukean messinkinen atakki, svengiä ennakoiva pelkistetty kitarariffi, latinosävyinen congankopse, lauluköörin iskulauseet tai jousisektion viileät väreilyt.
Soundien ja soiton elementit saattavat olla hyvinkin tutunkuuloisia, mutta suoraa vanhan toistoa kuvioissa ei ole nimeksikään.
Sharon Jonesin julkituomat emootiot loksahtavat Dap-Kingsien isoon svengiin täydellisesti, koska hänen upea äänensä on yksi orkesterin saumattoman työskentelyn instrumenteista ja samalla korostetusti etualalle asettuvan laulutulkinnan väline. Kuten kekseliäissä introissakin, kappalerakenteessa ja yhteisessä svengissä korostuvat eri instrumenttien painotukset hyvin monipuolisesti ja maukkaasti. Brassit, kitarat, kiipparit, laulustemmat ja perkussiot on harkittu ja aseteltu uuteen kuosiin joka kappaleessa. Soundien ja soiton elementit saattavat olla hyvinkin tutunkuuloisia, mutta suoraa vanhan toistoa kuvioissa ei ole nimeksikään.
Orkesterin yhteistyön ja Jonesin oman tunnepanoksen yhdistelmä on hallitun tasapainoinen ja kattavasti toimiva tekijöiden analyyttisistä aivoista syvälle kuulijoiden munaskuihin ja rytmijalkoihin asti. Tällä elävänä tallennetulla albumilla Sharon Jones pysyy aikamme laulajien eturivissä pitkään vielä haudan takaakin.