Kun tapaatte seuraavan kerran ihmisen, joka väittää olevansa musiikin suhteen kaikkiruokainen, suosittelen pyöräyttämään Valse Tristen tuotantoa. Kaoottisesta ja koukeroisesta hardcorepunkista tulee meinaan pian levoton ja hermostunut olo.
Silloin kun olosuhteet on viritetty oikeille taajuuksille, puhuttelee yhtyeen sahaava venkoilu ja pitää ahaa-elämyksen jälkeen tiukasti otteessaan. Suoraa paahtoa käytetään tehokeinona harvakseltaan, enimmän ajan Valse Triste rytisee odottamattomien ja nytkyttävien kappalerakenteiden muotoja väkivaltaisesti kolhien. Musiikkia käytetään kuin raivaussahaa. Välillä mieleen tulee se yksivuotias, joka yrittää voimalla saada pyöreää palikkaa sisään neliskulmaisesta reiästä. Raine Liimakan säröisesti rätisevä basso ja Kari ”Wasky” Vaskivuoren ja Mikko Koivuluoman äijämäiset huuto-osuudet viimeistään varmistavat, ettei kuuntelijaystävällisyyttä pidetä yhtyeen musiikin tärkeimpänä ominaisuutena.
Madon luku -albumilla Valse Triste keskittyy NoMeansNo-henkiseen kikkailupunkiin ja noise rockiin, vaikka kyllä siellä jossain pohjalla kuuluu myös suomalaisen hardcorepunkin perinne. Lihaa, lihaa on ilmeinen sukulaiskappale Radiopuhelimien Tapiolle. Ja aivan kuten musiikissakin, myös teksteissä kartetaan suoria linjoja.