Viljami Kukkosen sävyltään sydämelliset, rauhalliset ja soitannoltaan raikkaat laulut muodostavat yhtenäisen ja nautinnollisen albumikokonaisuuden. Siunatulla hiljaisuudella ja hellällä tunnelmalla on hyvin vahva ydin, koska levy soljuu täydellisesti ja pakottomasti musiikin ehdoilla. Ensisoinnuista lähtien Kukkosen intiimi lauluääni asettuu luontevasti ylevän trumpetin ja – onkos tuo nyt ukulele – akustisen kompin Hoivaan, rummut ja stilikka tulevat sitten ajallaan mukaan.
Soitinten ja taustalaulajien suurenmoinen myötäelo vilkastuu ja monipuolistuu omaperäisten folkin, kantrin ja trubaduuritunnelmoinnin korostuksin. Dobro, mandoliini ja banjo vuorottelevat luontevasti, samoin vierailevat kolmen peruskoon jousisoittimet. Erityisen hienoja ovat hillityt puhallinsävytykset oboen, vetopasuunan ja saksofonin tehdessä tarkasti osansa.
Viljamin ja Paavali-veljen tuottama soitanta lepää ja keinuu tyynesti ja täyteläisesti maestron moitteettoman laulusarjan riippumatossa. Levollisten ja henkilökohtaisten mielikuvien joukossa myhäilyttävät myös lempeän ironiset oman musiikinteon analyysit. Hosumatta nyt antaa tanssin hurmalle nerokkaan pehmeän salasvengin, ja ympyrän sulkee laulunteon prosessia kommentoiva Pala kurkussa: “Tahdon vähän soittaa, ihan vähän laulaa. Otsa kurtussa, pala kurkussa, minä sovitan naurua kaulaan.”