Los Angelesin White Wizzard järjestää uutuudellaan perinteisen heavymetallin juhlaparaatin. Genressä, jossa on kuultu kaikki mahdollinen ja jossa musiikilliset erot sankareiden ja pahimman luokan paarioiden välillä ovat häilyviä, ei enää usein kuule yhtä raikasta ja uskoa palauttavaa albumia.
Varsinkin levyn alkupää syöttää jokaisella biisillään tarttuvaa ja laadukasta heviä, jonka pariin tekee mieli palata uudelleen. Wyatt ”The Screaming Demon” Andersonin laulusuoritus on erityisen mieleenjäävä, sillä perusilmeeltään mies muistuttaa Metal Churchissä upeasti laulanutta Mike Howea korkeimpien kiljaisujen vihjaillessa Crimson Gloryn edesmenneen Midnightin suorituksiin. Tuolla reseptillä heavylaulu ei kerta kaikkiaan voi mennä pieleen. Levyn tuotantokin on löyhempi, ilmavampi ja kaikki instrumentit selkeämmin esiin tuova kuin useimmissa verrokkilevyissä näinä aikoina.
Mutta samalla kun White Wizzard hamuaa käsillään heavyn paratiisiin, sitä vedetään lahkeista helvetin viemäreihin. Bändin kokoonpanoruletti on mennyt täydeksi pelleilyksi, sillä Anderson on eronnut jo toistamiseen ja ovi käy muutenkin kummallisen tiuhaan. Bändiä on vaikea fanittaa, jos ei tiedä ketä siinä milläkin viikolla soittaa.