Jonathan Davis kertoo, mikä hänen mielestään on Kornin paras albumi – ja mikä surkein

Sami Lommi

Korn-laulaja Jonathan Davis vieraili taannoin The Independentin haastateltavana. Pitkässä jutussa riittää asiaa monesta osatekijästä yhtyeen pitkällä uralla – myös siitä, mikä bändin albumi on eniten solistin mieleen ja mikä vähiten.

Käy ilmi, että yhtyeensä parhaana tuotoksena Davis pitää vuoden 2002 Untouchablesia, jota laulaja kuvailee ”kuin heavy metal -versioksi Asiasta” (siis siitä progebändistä).

”Käytimme paljon rahaa siihen levyyn, ja sen tekeminen veikin kaksi vuotta. Meillä meni kuukausi pelkästään rumpusoundien hakemiseen”, Davis sanoo.

”Michael Beinhorn on suosikkituottajani. Hän kuulee asioita tarkasti, eikä hän pelkää kertoa sinulle jos hoidat hommasi huonosti. Muistan, miten lauloin joitain osuuksia ja ajattelin, että hyvin menee, mutta hän käskikin minun lähteä kotiin koska ääneni ei ollut kunnossa. Olin todella vihainen, mutta rakastan sitä miestä.”

Asteikon toisesta äärilaidasta Davis nostaa esille vuonna 2010 julkaistun Korn III: Remember Who You Are -albumin. Yhtye toi alkuaikojen tuottajansa Ross Robinsonin jälleen mukaan remmiin, mutta äänitykset sujuivat lopulta niin kireissä tunnelmissa, ettei lopputuloksesta tullut paras mahdollinen.

”Se olisi ollut paljon parempi levy, jos Ross ei olisi ollut niin helvetin vaativa ja jos meidän olisi annettu pitää vähän hauskaa”, Davis kertoo.

Robinson pusersi bändistä jo sen kahdella ensimmäisellä levyllä irti vereslihaisia tulkintoja – hyvänä esimerkkinä debyyttilevyn Daddy-päätöskappale – ja linja jatkui Remember Who You Arella. Davis muistelee, miten hän oli kirjoittanut Are You Ready to Live? -biisin lääkeriippuvuudesta kärsineelle vaimolleen, ja Robinson kutsui mitään kysymättä puolison studioon kuuntelemaan, kun Davis tallensi kappaleen lauluosuuksia.

”Hän painelee nappuloitasi tuolla tavalla saadakseen sinut niin vihaiseksi, että tunteesi vain vyöryvät esiin. Ymmärrän ajatuksen, mutta en halua enää olla sellaisessa mukana”, Davis sanoo.

”Se levy kuulostaa minusta pakotetulta, ja jouduin vierailemaan sen tekemisen aikana sellaisissa sieluni sopikoissa, joihin en olisi halunnut palata. Oli kenties bändimme kaikkien aikojen suurin virhe yrittää palata menneeseen sen sijaan, että olisimme kulkeneet eteenpäin.”