KORN: Untouchables

Nyt ollaan todella kaukana Life Is Peachyn aikaisesta kukkoilevasta nu-metal-hikoilusta ja räyhäämisestä pelkän räyhäämisen vuoksi. Follow The Leaderilla ja Issuesilla aloiteltu ja väläytelty aikuistumisprosessi on viidenteen levyyn tultaessa käyty läpi ja Korn katselee maailmaa aivan uudenlaisin silmin. Sillä on isompi vaihde päällä kuin koskaan aikaisemmin.

Untouchablesin myötä joutuu aikuistumaan myös moni toimittaja. Allekirjoittaneen on ainakin myönnettävä, että Kornia on tullut teurastettua vuosien aikana sivulauseissa ja -huomioissa nimenomaan Life Is Peachyn paskaamien lasien takaa. Untouchables on niin kova suoritus, että moiset lapsellisuudet on syytä jättää historiaan.

Untouchablesilla Kornin aiempaa uraa leimanneet rap-vaikutteeet ovat vähentyneet selvästi. Välillä tuntuu siltä, että biisit ovat muutenkin siirtyneet lähemmäksi tavanomaisempia rock-lauluja. Toisalta kaikki tavanomainen karisee, kun kuuntelee Fieldyn kapellimestarina hääräävää ja aivan pinnassa operoivaa möräkkää bassoa, joka toimii vedenjakajana sulkien toiselle puolelleen rummut ja rytmille alisteiset kitarat ja toiselle Jonathan Davisin lähes kaikista melodioista vastaavan laulun. Harvoin kuulee näin korostettua ja vilpittömästi toimivaa basson esiinnostoa.

Jalostunut on myös Davisin laulutyyli. Joskus aikanaan lähes pelkän rääkymisen eri asteille perustunut laulu on puhtaampaa ja täynnä melodiaa. Ja nyt ne kieroudet ja Davisin omat tehokeinot vasta nousevatkin esiin, kun koko ajan ei tarvitse räksyttää kuin suuresta koostaan ja mahtavasta puruvoimastaan suu vaahdossa mariseva perhoskoira. Laulumelodiat ovatkin Untouchablesin parasta antia: aivan kuin rauhallisia ja yksinkertaisen puhuttelevia kuoroharmonioita olisi sulatettu yhden miehen äänelle sopiviksi.

Nyt näkyy vihdoin myös se, että Korn on parhaimmillaan aivan vastustamaton rytmimasiina. Groove on niin järisyttävä, että esimerkiksi avausbiisi Here To Stay tuottaa heti rumpujen tullessa mukaan kuvan Led Zeppelinistä, joka on lennätetty 2000-luvulle ja pakotettu olemaan matkan aikana juomatta alkoholia. Samanlaisia mielikuvia, jotka todistavat Kornin nu-metal-alien -aikojen menneen, välähtelee matkan varrelta koko ajan. Blamen saarnaava laulu muistuttaa Alice Cooperia ja jos joku olisi kertonut Kornin seuraavan levyn tuottavan coopermaisia ajatuksia, olisin tokaissut kertojalle jotain painokelvotonta.

Ja lisää: Untouchablesilla on häikäisevän hyvät soundit. Selkeät ja isot kuin rosoisella rock-bändillä kuuluukin. Näitä ei eksy keskaria päätöikseen näyttelevien pipopoikien levyille. Soundi on niin puhdas, että se tuntuu sisältävän arvokasta hiljaisuutta, jota särjetään vain kun on oikeasti parempaa tarjottavaa. Kun soundissa ja musiikissa on uudenlaista syvyyttä, ei voida olla pahasti eksyksissä.

Henkilökohtaisesti kaikkein komeinta Untouchablesilla on se, että bändi, jota on joskus pitänyt lähes synonyyminä pahimmille kirosanoille, pudottaa heti ensitahdeista niin totaalisesti perseelleen, ettei ylös pääse ennenkuin levyn ensiluokkaiset yhdeksän ensimmäistä biisiä ovat kävelleet naaman yli. Ja senkin jälkeen tekee mieli pyytää lisää.