Tamperelainen Missikisat flirttailee vaarallisten asioiden kanssa. Suomirockin ja progen. Erinomaisen soittotaidon, falsettilaulun, haastavien rytmien, klassikkoriffien, runollisten sanoitusten, luovien biisirakenteiden, hassun nimen. Hankalien elementtien kanssa, sellaisten, joissa ei sinänsä olisi mitään pahaa, jos niin suuri osa niihin tarttuneista yhtyeistä ei olisi epäonnistunut.
Missikisat on nimittäin hyvin epämuodikas yhtye. Sitä tekisi mieli verrata CMX:n tai YUP:n kaltaisiin suuruuksiin, tai sitten niihin muihin modernia suomirockia vuosituhannen vaihteessa soittaneisiin, vähemmän mieluisia muistoja mieleen tuoviin bändeihin, Sadetanssiin, 51koodiaan ja sen sellaisiin.
Mutta Missikisoja ei oikein voi verrata mihinkään, koska yhtye on niin oma tapauksensa. Mitä enemmän kuuntelee bändin Hantu Belia Rock- ja Tiikeri -ep:istä koottua levyä, sitä paremmalta se kuulostaa. Tiikerin groovaava riffi ja upea kertosäe, Yövuoron rageagainstthemachinemainen alku, jännitettä kasvattava säkeistö ja karjunnaksi kasvava huipennus, Kuuhulluuden kauneus. Taidokasta, puoleensavetävää musiikkia, ja hyvin toisenlaista, mihin Suomessa on saanut viime vuosina tottua.
Erittäin tervetullut lisä suomalaisen rockin uuteen aaltoon.