KEUHKOT: Peruskivi Francon betonia

Joskus 90-luvun alussa Keuhkojen omalaatuinen kilkattelu herätti suunnatonta hilpeyttä, vaikka sen ep-levyt eivät suoranaisesti kuumille kiville menneetkään. En olisi välttämättä tuolloin uskonut, että Kake Puhuu vielä seuraavallakin vuosituhannella jatkaisi äänitaiteensa tekemistä. Toisaalta nyt jos koskaan Keuhkot sopii vallitsevan alakulttuuri-ihannoinnin joukkoon jouhevasti.

Suurin huomio kiinnittyy jälleen teksteihin. Kaken novellimaisissa lyriikoissa liikutaan hyvin arkisten asioiden parissa, joskin niin absurdisti, ettei tiedä millä tavalla niihin tulisi suhtautua. Ironiaa ei viljellä, vaikka niin voisikin esimerkiksi Lomasuomen mökkiläisretken kuvauksen perusteella luulla. Albumin pääteos sanoitusten puolesta on kuitenkin 7 manipuloitua veljestä, jonka Kivi-tulkintaan ei edes Jouko Turkka kykenisi. Niinikään Nollalukulaisten kulttuuripoliittinen manifesti on hykerryttävää kuunneltavaa rock-henkisine loppusointuineen ("Ei arvostusta/ei tunnustusta/yleisön päälle ei enää jaksa kusta").

Musiikki jää sivustaseuraajan osaan, jos Kaken eläytyen sihistyjen ja lausuttujen tekstien alla perkussioiden paukutusta ja poukkoilevaa rytmiä voi suoranaisesti musiikiksi kuvailla. Yhtä hyvin Keuhkot voisi luokitella avantgardistiseksi, säestetyksi nykyrunoudeksi, jonka teho voisi paremmin tehdä tehtävänsä runoilloissa kuin punk-keikoilla, joilla Keuhkot on totuttu kummallisten instrumenttiensa kanssa näkemään.

Keuhkojen puurtamista on helpompi arvostaa kuin toistuvasti kuunnella, mutta jos mikään ei tunnu enää säväyttävän suomalaisen rock-musiikin kentässä, Kake Puhuun kummalliseen maailmaan on syytä tutustua.