Suomeksi laulavan uumajalaisbändin musiikki ei ole erityisen pohjoismaalaista. Rytmi-ilottelu tropiikista, syna-arpeggiot itämailta, soundimaailma kotiseuduttomilta indievirroilta. Viiniä ja monikulttuurisia menoja, mahtava homma! HÄH HÄH HÄÄ!
Hypnoottisesti nykivä rytmipohja ja toisteiset laululinjat hallitsevat kokemusta. Keskimäärin neliminuuttiset kappaleet ovat rakenteeltaan yhtä aikaa simppeleitä ja komplekseja. Periaatteessa biisi kuin biisi alkaa rytmijutun esittelyllä, ja sama poljento jauhaa jossain muodossa maaliin saakka. Päälle kasataan risteileviä laulumelodioita, synalikkejä ja kerroksittain perkussiivista svengailua. Välillä pudottaudutaan suvantoon mutta pohjasyke nykii yhä menemään. Meno on välillä kosmisen huuruinen, välillä sykitään 80-luvun limonadimainosten kesäreggaetaajuuksilla. Hevosnaama haahuilee jossain Kaveri Specialin, TV-Resistorin, William Onyeaborin ja Kake Randelinin rajaamassa aika-avaruudessa.
Jääkausi annostelee vahvuuksiaan sen verran tomerasti jo a-puolen alussa, että levykokonaisuus ehtii lörpähtää b-puolella. Pastissihenkisestä chorus-kitarasta saa myös ihminen tarpeekseen. Joku biisi menisi helposti suoremmallakin soundilla! Lopetusbiisin Loppu lähestyy uhkaava pohjavire herättelee kuitenkin taas halun kuunnella lisää.
