Aikanaan sekä Kyussissa että Fu Manchussa soittanut, ja nyttemmin erilaisten soolobändien kanssa ison kasan levyjä tehtaillut käkkäräpää on jonkinlainen pilvipäisen aavikkorokin perusyksikkö. Stonerin AC/DC tai Eppu Normaali, jonka musiikkia voi käyttää mittatikkuna arvioidessaan onko joku muu bändi pilvipäistä aavikkorokkia. Jos löytyy miellyttävän lunkia hard blues -riffittelyä, laiskasti pörisevä fuzz-matto, funkisti jumittava biitti ja juuri sopivasti ok biisimateriaali, lähestytään Bjorkin määrittelemää aavikkopilven ydintä.
Tao Of The Devil on yksi juuri tällainen Brant Bjork -levy lisää. Ei välttämättä erityisen merkittävä klassikko, mutta vastaansanomatonta KUNNON MUSAA aina kun sen pudottaa pömpeliin. Tunkkaisen pärinäsoundin lisäksi BB:llä riittää musikaalisuutta hyviin melodioihin ja kitarakoukkuihin. Psykedeelisempi jamijunnailu hoituu myös muuttumatta unettavaksi. Tämän levyn ”pitkä hippibiisi” Dave’s War tiputtelee koukkujaan sopivasti koko yhdeksänminuuttisen matkansa varrelle.
Brant Bjork voisi tietysti kuikuilla tarkkaan rajatusta desert rock -karsinastaan musiikilliseen avaruuteen rohkeamminkin, mutta kuka sitten toimisi pilvipäisen aavikkorockin mittatikkuna?