Heppojen Riekaleiksi Kiskoman toinen albumi on sellaista semivenkoilevaa tehorokkia, joka on parhaimmillaan koettuna liian kovalla volyymilla jossain Vastavirta-klubin kokoisessa häkissä. Riffeissä, huutamisessa ja rummutuksessa on jyrkimmillään Radiopuhelimista tai Funista muistuttavaa terää, josta nauttimisessa on vain hyväksi, että kitarasoundit rikkovat korvasi ja vieressä riehuvan sekakäyttäjän kyynärpää osuu vähän väliä kivuliaasti silmäkulmaasi.
Kotikuuntelussa pitää kuitenkin pärjätä pelkällä biisimateriaalilla. Onneksi se on vallan hyväksyttävää, ja lihaksikas bändisoitto kuljettaa tylsemmänkin emovinkuindievälikkeen ylitse. Soundimaailma muistuttaa 1990-luvusta. Amphetamine Reptile -mökä tai Pixiesin ja Mudhoneyn riipivä rokkaus yhdistyvät nykyiseen post-postpunkmeininkiin.
Tough Love ei ehkä tarjoa Pixies-klassikoiden tasoisia lauluja, mutta Wolf Hand, Bromance Ain’t Dead ja Degeneration Game jäävät päähän jäytämään. Tarttuvia kitarakoukkuja löytyy joka rallista. Aivan hyvää mekkalaa.