My Man Howie! Tällä kertaa Giant Sandin päällikkö tarttuu niinkin vanhaan konseptiin kuin jatsikkaaseen akustiseen pianotrioon ja ”Suuren amerikkalaisen laulukirjan” ajattomaan meininkiin. Siis omin uusin kappalein, joista parhaat saattavat hyvinkin päätyä ajan myötä tuohon kunnianarvoisaan seuraan.
Mutta itse pianon mahtavasti hoiteleva Gelb ei olisi Howe, jollei hän jättäisi hommaan vahvasti omaa tuoksuaan. Ensinnäkin on hänen viettelevän raukea, kuin puolihuolimattomasti jaeltu, kiistatonta karismaa tihkuva fraseerauksensa ja baritoniäänensä. Sitten tulevat täysin yrittämättä nokkelat tekstit, joiden lakonisen tyyni, jäljittelemättömän vino viisaus (I’ve been obliterated / by a moon that can’t be overrated tai world peace declared / no problem spared) tuntuu jotenkin erityisen rauhoittavalta nykyisessä, lievästi sanoen epävakaassa maailmantilanteessa. Kuulijan mieliala kohoaa väkisinkin.
Lonna Kelley tuo naisellista sulokkuutta pariin duettoon ja joskus aniharvoin äänikuvaan ilmestyy pehmeästi soiva jazz-kitara, mutta tunnelma pysyy samana. Kuin olisi aamuneljältä sattunut johonkin baariin ja havahtuisi vaivihkaa tajuamaan, että nurkassa melkein mutisten lauleskeleva pianisti onkin nero. Arizonan erämaiden hienoin mies ei petä.