Von Hertzen Brothersin viidennen studioalbumin lehdistötiedotteessa Mikko von Hertzen kertoo, että yhtyeen suunnitelmissa oli huomattavasti aiempaa yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi rocklevy, jolla laulajan omien sanojen mukaan olisi ollut ”rohkeampaa AOR pop -otetta”. Suunnitelmissa ei pysytty.
Uutta Nine Lives -albumia kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että yhtyeen (alitajuinen) päätös luopua kaavaillusta käsikirjoituksesta oli oikea. Veljestrion suurin vahvuus on aina ollut kyky yhdistää rockin eri tyylilajeja mutkattomasti toisiinsa. Juuri tarttuvat, kerrostalon korkuiset kertosäkeet ja vahva progressiivinen ote tekevät yhtyeestä omaleimaisen.
Kuten trion koko tuotanto, ovat myös Nine Livesin kappaleet 1970-luvun progressiivisen rockin jättiläisten perillisiä. Tällä kertaa esikuvat eivät kuitenkaan hyppää silmille. Von Hertzen Brtohers kuulostaa itseltään, oman äänensä lopullisesti löytäneeltä rockyhtyeeltä.
Alkuperäinen, yksinkertaistamiseen tähdännyt suunnitelma on poistanut yhtyeelle tunnusomaista rönsyilyä. Peräti yli puolet levyn kappaleista on alle viisiminuuttisia. Sovitukset ovat virtaviivaisia ja – bändin omalla skaalalla – suoraviivaisia. Osa materiaalista on myös täysin soolotonta. Mutkattomampi lähestymistapa sopii yhtyeelle mainosti, eikä se vähennä progressiiviseen poljentaan nojautuvan musiikin tehoa pätkääkään.
Orkesteria on monesti kritisoitu sen tavasta tunkea kappaleensa täyteen yksityiskohtia ja ideoita, jolloin kokonaisuudesta on tullut tukkoisen kuuloinen. Nine Lives on tässä suhteessa askel parempaan. Se on edeltäjiään ilmavampi, etenkin pöhötaudista kärsivään Love Remains The Sameen (2008) verrattuna.
Pakahduttavan kauniin väliosan kautta komeaan kertosäkeeseen liukuva Flowers And Rust on veljeskatraan tarttuvin kappale sitten Approach -levyn (2006) Let Thy Will Be Donen ja Kiss A Wishin. Se on a cappellana alkavan, Mark Knopfler -tyylisin kitaroin sävytetyn World Without -kappaleen ohella niin lähellä puhdasta poprakennetta kuin Von Hertzen Brothersin luonteella varustetulle orkesterille on mahdollista.
Jimi Hendrixin, Pink Floydin ja Led Zeppelinin jalanjälkiä astelleen hippiyhtyeen kappaleisiin on tullut monia uusia sävyjä. Yllättävin veto on Tony Iommin tyylisellä, pahaenteisesti laahustavalla heavyriffillä käynnistyvä Lost In Time. Levyn vaikuttavin yksittäinen hetki on kuitenkin monikerroksinen äänikudelma One May Never Know. Kauniiden lauluharmonioin eteenpäin rullaava kiivastahtinen kappale on yksi vuoden komeimmista.
