Rolling Stone julkaisi otteen Dennis Dunawayn Snakes! Guillotines! Electric Chairs!: My Adventures in the Alice Cooper Group -muistelmateoksesta, jossa Alice Cooperin bändissä bassoa vuosina 1969–74 soittanut muusikko kertaa noiden villien vuosien tapahtumia. Mukana on tarkennus erääseen pahamaineiseen tarinaan, joka polkaisi Cooperin shock rock -uran liikkeelle jo ennen herran ensimmäistä hittiä.
Tarinan mukaan Toronton Rock’n’Roll Revival -tapahtumassa vuonna 1969 joku fani olisi heittänut Cooperin keikan aikana lavalle kanan, jonka artisti sitten viskasi takaisin yleisöön, jossa eläin revittiin kappaleiksi. Seuraavina päivinä lehdistö mässäili tapauksella ja kuvaili, miten Cooper ”puri kanan pään irti ja joi sen verta”.
Tarinassa on totta toinen puoli: kanaparka todella kohtasi loppunsa yleisön käsissä Torontossa. Dunawayn mukaan tämä ei kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan eläin oli toinen orkesterin mukana matkustaneista, lemmikkeinä hoidetuista maskottikanoista.
Ilmeisesti lintu oli joutunut jotenkin yhtyeen lavarekvisiittana käyttämän tyynyn sisälle – orkesteri pöllyytti höyhentäytteisen tyynyn sisukset pitkin lavaa keikalla – ja kun Cooper tempaisi linnun ulos, hän heitti eläimen ilmaan luullen, että se lentäisi tiehensä. Toisin kävi: lintuparka laskeutui yleisöön, joka teurasti elukkaparan tuossa tuokiossa.
Cooperin levy-yhtiön johdossa työskennellyt Frank Zappa otti tapauksen jälkeen yhteyttä bändiin ja kysyi, olivatko lehtien puheet linnunmurhasta tosia. Kun yhtye kielsi tapauksen, Zappa kielsi heitä korjaamasta asiaa: ”Tehän olette maailman pahamaineisimmat henkilöt tällä hetkellä”, Zappa ilakoi arvaten hyvin shokkiefektin markkina-arvon.
Sääli silti sitä kanaa. Ei kanoja tuolla tavalla saisi kiusata.