Syksyllä 2008 Tero Alanko matkusti Lontooseen haastatellakseen Liam Gallagheria. Syystä tai toisesta Liamin ei haastatteluun saapunut, joten Tero jututti sen sijaan Oasiksen rivijäseniä Andy Bellia ja Gem Archeria. Juttutuokio Liaminkin kanssa kuitenkin järjestyi vähän myöhemmin puhelimitse. Julkaisemme tuon arkistojutun uudelleen tänään 21.9.2012, Liam Gallagherin 40-vuotispäivän kunniaksi. Onneksi olkoon, William John Paul Gallagher!
LIAM GALLAGHER: ”On vitun hienoa olla rocktähti!”
Koska polkumme eivät kohdanneet Lontoossa, lupasi manageritoimiston edustaja koettaa houkutella Liam Gallagherin puhelimeen. ”Liam ei oikein tykkää puhelinhaastatteluista”, hän kuitenkin lisäsi varmuudeksi.
Pariin viikkoon asiasta ei kuulunut mitään ja luulin sen hautautuneen vähin äänin. Sitten sain yllättäen viestin, että laulaja voisi tehdä lyhyen haastattelun Kanadasta käsin.
Liam Gallagher on kirjoittautunut luksushotelliin tunnetun koomikon nimellä. Hän vastaa puhelimeen yhdellä sanalla.
– Liam.
Mitä kuuluu?
– Hyvää. Entä sinulle?
Hyvää. Missä olet?
– Olen paikassa, minkä nimi on Edmonton. Se on Kanadassa. Tylsä paikka.
Olet asunut noin kymmenen vuotta Lontoossa. Oletko koskaan ajatellut palata Manchesteriin?
– En varmasti. Tykkään Lontoosta todella paljon. Vaimoni tykkää Lontoosta. Kakarat tykkäävät Lontoosta. Jos muuten sieltä johonkin, niin en ainakaan Manchesteriin. Ei minulla ole mitään syytä palata takaisin.
– Jos muutan Lontoosta jonnekin, niin New Yorkiin. Se on seuraava pysäkki. Haluaisin tuntea New Yorkin vähän paremmin.
Liam Gallagher on kummallinen haastateltava. Välillä hän töksäyttää vastauksen yhdellä tai kahdella sanalla, toisinaan hänen suustaan tulee höpötystä kuin saavista kaatamalla. Todella paksu Manchesterin murre ei ole vuosien mittaan kulunut lainkaan.
Yleisimmät sanat Liam Gallagherin puheessa ovat ”man” ja ”fucking”. Hän kertoo mielipiteensä suoraan eikä käytä turhia korulauseita. Liamista huomaa heti, että hän ei teeskentele. Hän on juuri sitä, mitä on. Aivan kuin Oasiksen musiikki.
Don’t Believe The Truth -levy ilmestyi yli kolme vuotta sitten. Mitä olet tehnyt sen jälkeen?
– Ensin olimme kiertueella. Sitten rentouduin perheeni kanssa. Kirjoitin pari laulua. Sellaisia juttuja.
– Olen aikuinen. Minulla on perhe. Tykkään viettää aikaa perheeni kanssa. Olen mieluummin lasteni kuin kännisten idioottien kanssa. Se aika on ohi.
Olisiko mielestäsi mukava julkaista levyjä joka vuosi, kuten The Beatles ja The Smiths tekivät?
– Se on mahdotonta. Tämä ei ole 60-luku. Levyjä täytyy markkinoida ja muuta paskaa. Äänittämiseen ja haastatteluihin menee jo vuosi. Sitten ihmiset haluavat nähdä meidät lavalla.
– Emme ole enää nuoria. Joskus pitää tehdä muutakin. Tämä on maailman paras ammatti, mutta kuka vittu haluaisi olla töissä koko ajan?
– Ehkä voisimme julkaista vähän enemmän levyjä. Meillä on biisejä vaikka kuin paljon. Vitun hyviä biisejä, joita ei ole julkaistu. Joita ei ehkä julkaista koskaan. Minä voisin olla studiossa enemmän. Se ei ole niin kovaa työtä.
Moni asia musiikkibisneksessä on muuttunut Don’t Believe The Truthin jälkeen. Bändit esimerkiksi julkaisevat levyjään omien internet-sivujensa kautta.
– Se on kai ihan hyvä asia, mutta se ei ole Oasiksen juttu. En tajua mitään jostain MySpacesta ja muusta sellaisesta. Me julkaisemme levyjä ja soitamme ihmisille. Jos se ei kelpaa, niin paskat.
– Olemme vanhanaikaisia. Teemme, kuten bändit ovat aina tehneet. Tietenkin uusi levymme on saatavissa myös digitaalisesti, mutta …ei se ole kunnon levy. Jos on tottunut ostamaan kunnon levyjä, ovat lataukset ihan paskaa, vai mitä?
Uudella Dig Out Your Soul -levyllä on kolme sinun kirjoittamaasi kappaletta. Oletko kirjoittanut lauluja koko ajan? Sinähän kirjoitit lauluja jo Oasista edeltäneessä The Rain -yhtyeessä…
– En todellakaan ole. Siinä oli pitkä tauko. Nyt olen kirjoittanut lauluja ehkä neljä tai viisi vuotta. (Itse asiassa jo vuonna 2000 ilmestyneellä Standing On The Shoulder Of Giants -levyllä oli Liamin kirjoittama Little James -biisi.)
– Alussa olin rockbändin laulaja. Tykkäsin laulamisesta ja meillä oli jo biisejä. Aivan vitun hyviä biisejä. Olin nuori, viihdyin baareissa ja tein mitä rocktähdet tekevät. En todellakaan istunut iltaisin sänkyni laidalla jonkun vitun akustisen kitaran kanssa ja koettanut kirjoittaa lauluja. Pidin hauskaa. Nautin säpinästä ja olin sellainen kuin nuorten jätkien pitääkin olla.
– Oasis ei tarvinnut silloin lauluja. Veljeni kirjoitti aika hyviä lauluja. Kukaan ei kirjoittanut silloin parempia lauluja. Nyt vanhempana en viihdy baareissa niin paljon. Olen ruvennut puuhailemaan kitaran kanssa. Se vain tapahtui. Se on mukavaa.
Dig Out Your Soul -albumi on ollut valmis jo maaliskuusta asti. Tuntuuko ärsyttävältä odottaa sen ilmestymistä näin pitkään?
– Ei tunnu. Levy tulee sitten, kun se tulee. Ei minua mikään ärsytä. Nykyään osaan ottaa rennosti.
Kuka vittu haluaisi tulla kaljuksi? Se on ihan perseestä.
Nuorempana olit usein lehtiotsikoissa. Sinulla oli taipumusta joutua ongelmiin. Oli pieniä tappeluita ja muuta sellaista.
– Olin nuori. Olin usein ihan pihalla. Joskus jotkut paskapäät ärsyttivät minua. Joskus minussakin oli vikaa. Nyt olen aikuinen, vitun 35-vuotias mies. Olen perheellinen mies.
– En hengaa enää baareissa. Olen mieluummin kotona lasten kanssa. Jos tarvitaan maitoa tai jotain, haen sen kaupasta. Tykkään tavallisista asioista.
Dig Out Your Soul kuulostaa aivan erilaiselta kuin muut Oasis-levyt. Oletko samaa mieltä?
– Olen. Se on vitun raskas. Se on aika psykedeelinen…
– Laulu on aina laulu. Siinä on lauluosuus ja akustinen kitara. Sitten siihen laitetaan basso ja rummut ja muuta sellaista. Sen jälkeen siitä voi tehdä millaisen tahansa. Mistä tahansa biisistä voi tehdä psykedeelisen. Kyse on siitä, mitä laittaa siihen päälle.
– Niin kauan kuin kyse on rock’n’rollista, Oasis-biisien päällä voi olla mitä vaan. Kyse on kuitenkin siitä, että ne ovat kunnollisia biisejä. Biisejä täytyy pystyä laulamaan. Me vain kirjoitamme biisejä ja katsomme, mitkä niistä sopivat levylle.
Oliko levyn soundi mietitty tarkoin jo etukäteen?
– Ei sellaisia päätöksiä voi tehdä etukäteen. Se on typerää. Kyse on fiiliksestä. Jos suunnittelee kaiken etukäteen, levystä ei kuitenkaan tule sellaista. Jos suunnittelee tekevänsä tietynlaisen levyn, siitä tulee jotain ihan muuta ja kaiken lisäksi osa fiiliksestä katoaa. Ei se vaan toimi niin.
Oletko innostunut mistään uusista jutuista viime aikoina? Onko sinulla uusia suosikkeja?
– Ei ole. Minulla on samat vanhat 60-luvun suosikit kuin aina ennenkin. Varhainen Brian Jones, John Lennon tietenkin, Kinks, Small Faces, The Who ja niin edelleen.
– En ole kiinnostunut mistään uusista bändeistä. Miksi vitussa bändien pitäisi aina olla uusia? Noel on kuunnellut jotain uusia juttuja, mutta en minä. The Stone Roses oli mahtava juttu, mutta ei sen jälkeen ole tullut mitään.
Oletko tosissasi? Eikö yhtään mitään?
– Ei yhtään mitään. Vain Kasabian. Se on vitun mahtava bändi. Muut ovat paskaa.
Mitä mieltä olet 90-luvun brittipop-ilmiöstä? Usein sanotaan, että teidän Be Here Now -levynne (1997) tappoi brittipopin.
– Oasis ei koskaan ollut mitään vitun brittipoppia. Oasis on aina ollut rockbändi. Olen ylpeä, jos tapoimme brittipopin.
– Brittipop oli ihan paskaa. Bändejä, jotka lauloivat tytöistä, jotka tykkää pojista, jotka tykkää tytöistä, jotka tykkää pojista ja niin edelleen. Ja muut bändit olivat vielä huonompia. Pelkkää roskaa. Me olimme kunnon bändi. Meillä oli kunnon biisejä.
– Jos Be Here Now tappoi brittipopin, olen vitun tyytyväinen. Kiitän jumalaa ja menen ostamaan sen vielä kerran.
Oasis oli suurimmillaan juuri Be Here Now -levyn ja Knebworthin jättikeikkojen aikaan.
– Ne olivat suurimmat keikkamme, mutta olemme yhä vitun isoja. Emme ehkä myy niin paljon levyjä kuin silloin, mutta kukaan mukaan ei myy. Ihmiset eivät osta niin paljon levyjä, mutta keikat myydään loppuun heti.
– Ihmiset tykkää meistä yhä. Silloin olimme uusi juttu. Olimme tuoreita. Bändi ei voi olla uusi kuin kerran. Kun kaikki jo tuntevat sinut, on tilanne ihan erilainen.
– Se saatanan hysteria on rauhoittunut ympäriltämme. Se on hyvä juttu. Se todella kävi hermoille.
Oasiksen jälkeen ei ole enää tullut yhtä isoja rockbändejä. Mistä se johtuu?
– Coldplay on aika iso, mutta ne ovat pehmoja. Ne ovat tylsiä.
– Tykkään isolle yleisölle soittamisesta. Tykkään esiintymisestä. Iso on hyvä juttu. Olen ollut pieni. Olen ollut vain nuori köyhä kusipää Manchesterista. Olen soittanut 30 ihmiselle ja se oli mahtavaa, mutta silti ihan paskaa. Olen aina halunnut olla iso. Kun soitimme jossain kusisissa luolissa, halusin olla iso. Siinä oli syytä tehdä parhaansa.
– Nyt olen soittanut 150 000 ihmiselle ja se oli fantastista. On vitun hienoa olla rocktähti. Jotkut rockbändit eivät edes yritä olla isoja. Se on hämmentävää ja surullista. He menettävät monia hauskoja juttuja. Ymmärrän, että jotkut haluavat olla undergroundia, mutta se ei ole meidän juttumme.
The Rolling Stones kiertää yhä, vaikka sen jäsenet ovat yli 60-vuotiaita. Voitko kuvitella itsesi lavalle Oasiksen kanssa vielä 20 vuoden päästä?
– Kymmenen tai 20 vuotta, ei siinä ole mitään eroa. Teemme tätä niin kauan kuin olemme tarpeeksi hyvässä kunnossa ja tämä on hauskaa. Ei meillä ole sen suhteen mitään ongelmia. Voimme olla lavalla 60- tai 70-vuotiaina, jos vaan näytämme ja kuulostamme hyvältä.
– Paul Weller on 50-vuotias. Hän on esiintynyt yli 30 vuotta. Miksi hänen pitäisi lopettaa, kun hän on tietyn ikäinen? Sellainen on paskaa. Jos musa on hyvää ja näytät hyvältä, niin ei ole mitään syytä lopettaa. Ei tässä bisneksessä ole ikärajaa.
Paul Weller sanoi vähän aikaa sitten, että hänen uransa olisi lopussa, jos hän rupeaisi kaljuuntumaan.
– Kuka vittu haluaisi tulla kaljuksi? Se on ihan perseestä.
Sinun veljesi Noel on sanonut, että Oasis voi jatkaa niin kauan kuin laulajalla on hiukset päässään.
– Voi vittu! Kysytkö sinä, että olenko minä kaljuuntumassa? En todellakaan aio laulaa rockbändissä ja olla ihmisten katseltavana, kun lamput kiiltävät päälaestani. Oasis ei ole sellainen bändi, missä voisi olla kaljuja jätkiä. Oasis ei ole mitkään Radiohead.
– Puhutaan jostain muusta. Kaljuuntuminen on perseestä.
Puhumme hetken jalkapallosta, etenkin Liamin rakastamasta Manchester Citystä. Hän suhtautuu joukkueen mahdollisuuksiin realistisesti. Tärkeintä on, että City voittaa ”ne punaiset mulkut” eli paikalliskilpailija Unitedin. Sitten onkin jo aika lopettaa haastattelu.
Onko sinulla kotieläimiä?
– Vaimollani on kaksi kissaa. Niiden nimet ovat Arcade ja Athena. Ne ovat muuten ihan ok tyyppejä, mutta ne paskantavat ja kusevat joka paikkaan. Se on vitun ärsyttävää.
– Toinen niistä pirulaisista kusi uuden nahkatakkini päälle juuri ennen kuin lähdimme tänne. Ne ovat hyviä tyyppejä, kunhan eivät pilaa minun vaatteitani.
Teksti: Tero Alanko
Julkaistu alun perin Soundissa 9/2008