SOUNDI 09 / 2006

8.9.2006 23:00

KUUKAUDEN DEMO: AUTOMATIC EYE

Heikki (basso),

Pete (laulu, kitara)

www.automaticeye.com

Vähintäänkin mielenkiintoinen viritys. Krapuloissa ideoitu bändiprojekti, jonka jäsenten menneisyyden komeroissa kolisee luurankoja. Kaiken lisäksi vakikokoonpanossa vaikuttaa vain laulaja-kitaristi ja basisti. Ja voi sitä tyrmistyksen määrää, kun Automatic Eye välittömästi lopettaa skeptisen toimittajan silmien pyörityksen. Duossa on juuri sellaista karismaa, itsevarmuutta ja energiaa, jolla kelpo biisit nousevat radiohiteiksi. Indienimien estetiikkaa on hyödynnetty, vaikka Automatic Eye melko norjasti pop-yhtyeeksi taipuukin. Biiseistä Away From Sunshine on varma nakki – kaksi muuta jäävät samoista elementeistä huolimatta pakostikin jälkeen. Muttei paljon. Suosio voi hyvinkin lähteä liikkelle teiniyleisöstä, mitä ei sovi alentavasti käsittää. Kyllä pelittää!

AUTOMATIC EYE – HAASTATTELU

Automatic Eyessa vaikuttaa näkyvästi vain kaksi muusikkoa. Mitkä syyt ovat ajaneet toimimaan sessiomuusikoiden varassa ja onko tämä Automatic Eyelle ideaalitilanne vai tuleeko kokoonpano mahdollisesti kasvamaan tulevaisuudessa? Laulaja-kitaristi Pete ottaa vetovastuun vastauksista.

– Bändin koostuminen pelkästään kahdesta jäsenestä on ollut tietoinen valinta alusta alkaen. Tämä johtaa juurensa edellisten bändien yltiöpäisen demokraattiseen päätöksentekoon kyllästymisestä. Meillä molemmilla on hyvin samanlainen ajatusmaailma musiikkiin ja bändiin liittyvien ratkaisujen suhteen. Näin toimivaa kombinaatiota ei viitsisi ruveta särkemään vain sen takia, että rock-bändeissä on ollut totutusti 3-5 henkeä. Tässä sattuu olemaan kaksi. Tulevaisuudesta ei kuitenkaan osaa sanoa, mutta tällä hetkellä olemme erittäin tyytyväisiä kun homma toimii ja live-kokoonpanostakin löytyy mahtavia tyyppejä!

Olette soittaneet aiemmin levyttäneessä Fakessa ja kauan demotasolla porskuttaneessa Prinstonissa. Mitä näiden bändien riveissä soittamisesta olette oppineet?

– Kaikkia ei voi eikä kannata miellyttää. Tehdään sellaisia biisejä mitä itse halutaan ja pyritään nauttimaan tämän homman tekemisestä. Itsensä aktivoiminen on tärkeää. Täytyy pitää itsensä oikeassa suhteessa liikkeessä, ettei jää makaamaan himaan. Tietynlaista kokemusta on karttunut vuosien varrelta keikkailun ja biisinkirjoittamisen suhteen sekä sitä tärkeätä pitkäjänteisyyttä ja ennen kaikkea uskoa omaan tekemiseen. Päällimmäisenä on jäänyt mieleen ne hienot hetket, kun biisin sovitusvaiheessa tulee kylmät väreet tai keikan jälkeen on euforinen olotila. Pienistä asioista on oppinut taas nauttimaan ihan uudella tavalla.

Ensimmäinen yhdessä kirjoittamanne kappale on demon tyrmäävän kova avausraita Away From Sunshine. Miten ihmeessä olette voineet löytää näin hedelmällisen yhteistyön heti kättelyssä ja onko tuo demon tähtihetki teidän omastakin mielestä se onnistunein Automatic Eye -sävellys tähän mennessä?

– Ennen Automatic Eyen perustamista olen ollut hyvinkin kriittinen omien tekemisieni suhteen ja aikaisemmat tuotokset ovat tupanneet jäämään vähemmälle kuuntelulle. Away From Sunshine on siitä kummallinen biisi, että sieltä ne kylmät väreet puskee kerta toisensa jälkeen, vaikka kappaletta on soittanut ja kuunnellut kaikki ne lukemattomat kerrat. Siitä veisusta olemme kyllä erityisen ylpeitä ja kuulijoiden joukossa kappaleesta on muodostunut palautteen perusteella enemmistön suosikki. Oli erityisen hienoa huomata, kun homma lähti toimimaan treenikämpällä heti alusta alkaen.

Kotisivujenne suosikkibändilistanne eroavat toisistaan melko radikaalisti. Seuraako erilaisista lähtökohdista ongelmia vai onko näkemykset bändille tehtävistä biiseistä yhteneväiset? Voitko määritellä, kuka tuo mitäkin osasia biiseihin?

– Ollaan melkoisia musadiggareita molemmat ja variaatioita levylautaselta löytyy. Positiivisena seikkana sitä voi mielestäni pitää, että me ei olla kangistuttu kuuntelun suhteen pelkästään johonkin tiettyyn tyylilajiin, vaikka aika paljon särkijä/pelti-osastoa tuleekin luukutettua. Alitajunnassa muhiikin musiikin jatkuvasta syötöstä johtuen uusia sovitusideoita ja ne välillä tuppaavat poikkeamaan toisistaan, joka on kuitenkin loppupeleissä vain hyvä asia. Biisit saa lisää särmää. Me ei olla missään vaiheessa kuitenkaan mietitty, että AE:n täytyy kuulostaa joltain tietyltä. Tällä hetkellä biisit ja sanoitukset tulevat mun päästä suurin osa. Sovituksia tahkotaan kimpassa.

Oletteko puhuneet jo bändille asetetuista tavoitteista? Automatic Eyen voisi kuvitella kelpaavan niin indie-väelle kuin massoillekin… Onko puskaradion kautta hankittu maine yhä kasvavassa suunnassa?

– Tavoitteet meillä on asetettu korkealle. Pikkuhiljaa kuitenkin kiivetään näitä portaita ylöspäin ja tehdään kaikkemme yhteisen päämäärän eteen. Ei me haluta musiikkiamme missään nimessä salassa pitää, siksi nettisivuiltamme voi käydä hyvillä mielin lataamassa biisit itselleen ilmaiseksi. Puskaradion merkitys on meille todella suuri. Onkin ollut ilo huomata että suomalaiset ovat omaksuneet kerro kaverille -mentaliteetin ja sana liikkuu ihmisten parissa. Eikä sitä MySpace-kansaa voi millään unohtaa, melkoisilla saiteilla ympäri maailmaa voi meidänkin nimeen nykyään törmätä.

Olet myös kova jalkapallomies – millä mietteillä katsoit hiljan päättyneitä MM-kisoja?

– Pelien kuningasta on pelattu ja tiirattu pikkunassikasta tähän päivään saakka intensiteetillä! Kisoihin olen tietyllä tavalla pettynyt, koska omat suosikit tippuivat jälleen aikaisessa vaiheessa. Yllätykset jäivät kisoista puuttumaan yksittäisiä välähdyksiä lukuun ottamatta oikeastaan kokonaan. Ikuiselta kisafloppaajalta, Espanjalta, odotin jälleen kerran enemmän, mutta näin taas kävi. Lupaava joukkue se kuitenkin on, tulevissa EM-kisoissa ehdottomasti finaaliainesta. Yksittäisistä pelaajista vakuutti jälleen kerran eniten Tomas Rosicky. Käsittämättömän hyvä pelimies.

 

MUUT KATSASTETUT

ADORA
Lumimarja Wilenius (laulu), Päivyt Toivonen (kitara)
www.adoraworld.net

Tyttöduolta löytyy kokemusta bänditoiminnasta entuudestaan, mutta omille teilleen lähdettyään kaksikko on luottanut vain toisiinsa. Hetken verran (akustisella) kitaralla säestetyt laulut kuulostavat vähäeleisyydeltään raikkailta. Totuus kuitenkin on, että näillä sovituksilla vain lauluun tukeutuvat kappaleet eivät tartu kuulijaan, sillä kitara on hommassa pelkässä statistin osassa. Lumimarjan laulu on elävää ja välittää tekstien sävyt takuuvarmasti. Demon kolmella kappaleella maneerit tulevat vain kiusallisen tutuiksi. Monipuolisemmat sovitukset voisivat keventää taakkaa, mutta olisiko se enää alkuperäisen konseptin mukaista?

ALASKAN MAISEMA
A-P Klemetti (laulu, basso), Arto Klemetti (kitara), Mikko Kuokka (kitara), Lauri Kujasalo (rummut)
www.alaskanmaisema.com

Kyllä tämä maisema näyttää ennenkaikkea suomalaiselta. Periaatteessa Alaskan Maisema olisi kuitattavissa kovin tutuista elementeistä soundinsa kasanneelta äijäbändiksi Kotiteollisuus-maneereineineen ja sinne tänne ripoteltuine hevikliseineen. Järin persoonallinen kokoonpano ei totisesti ole, mutta kaikessa kuulee, että mukana on ropposellinen enemmän kunnianhimoa ja taitoa kuin tällaisilla orkestereilla keskimäärin. Biisit ovat teknisyydessään aika kimuranttejakin, kun laulu ja tekstit ovat ehtaa 2000-luvun tummaa suomirockia. Henkilökohtaisesti tällainen metallin ja suomirockin symbioosi ei anna oikein mitään, mutta näin osaavaa yhtyettä on aina kunnioitettava.

AMPTHEM
Peksi (laulu), Patu (kitara), Mika (kitara), Sami (basso), Poke (rummut)
www.ampthem.com

Jässikät ovat soittaneet kauan yhdessä ja erikseen eikä Ampthemiakaan voi enää juniorisarjaan sijoittaa. Siksipä onkin mukava yllätys, että äijien leimallisen vanhakantainen, urkusoundiltaan jopa avoimen retro raskas rock ei haise treenikämpän nurkkaan unohtuneelta terapiaprojektilta. Demon kahdesta biisistä puntit menevät tasan jytänderin ja piirun verran tuoreemman tyylittelyn välillä. Tosin noita venytteleviä grunge-maneereita en tohtisi kovin freeseiksi kuitenkaan sanoa. Äkkiseltään pikaisimmiksi vertailukohdiksi mieleen pompsahtivat ex-Carcass-ukkojen 70-lukuviritelmät Spiritual Beggars ja Firebird. Metallimiesten urakehitys siis kulkee näköjään saman kaavan kautta niin Briteissä kuin Savossakin.

BULLET RIDE
Flick (laulu, basso), Laz (kitara), Angie (kitara), Don (rummut)
www.bulletrideband.net

Kukkoilevaan hard rockiin on ollut helppo suhtautua halveksuen, kun yhtye toisensa jälkeen toistelee kliseitä kuka koomisesti, kuka väsyneesti. Tyylitajussakin olisi monesti toivomiselle sijaa. Bullet Ride ei suoranaisesti ole kasariglamia lainkaan, vaikka tyypit poseeraamiseen panostavatkin. Rullaavasta otteestaan huolimatta demon kumpikaan biiseistä ei ole mikään päänräjäyttävä, vaan etusijalle asettuu bändin asenne. Solisti Flick ei tunnu pelkäävän mitään ja nariseva revittely muistuttaa kuinka loistava tulkitsija eräskin W. Axl Rose on joskus takavuosina ollut. Saa nähdä, onko Bullet Ride Negative-sukupolvelle liian raju ja rokkariosastolle liian kesy. Tältä demolta henkii tosin sellainen eteenpäin puskeva tahtotila, että bändille se on yksi ja sama.

DIAN
Janne Keränen (laulu), Jussi Juntunen (kitara), Juho Huusko (basso), Ville Keränen (rummut)
www.dianband.net

Teknisesti kehitystä sitten viime demon ei ole mainittavasti tullut, joskin täytyy muistaa, että jo silloin puhuttiin kovatasoisesta näytöstä. Parasta Dianin hypofunkissa on tällä kertaa se, että Amerikan-vaikutteista ollaan irtauduttu siinä määrin, että ilmaisu kuulostaa huomattavasti aiempaa persoonallisemmalta, vaikkakaan ei kovin tuoreelta. Mukavaa on sekin, että nyt Faith No More tuntuu luontevammalta vertailukohdalta kuin viimeksi esille tuotu Incubus. Pattonin ja poikien vistoon rockiin on Dianilla vielä matkaa, mutta suunta on oikea. Kunniamaininta vielä lopuksi musiikin suuntaamisesta keveämmille vesille – koulukunnan synkistelyosasto on näet pateettisuudessaan tuskastuttavaa.

THE DUKE
Daniel Hjerppe (rummut, koskettimet), Aleksi Hänninen (basso), Mikko Kananoja (laulu, kitara), Antti Rajala (kitara)
www.thedukenet.com

Varsin kiehtova tuttavuus tämä itsensä herttuaksi nimittänyt poppoo. Viimeksi joukosta erottunut The Duke on jo ehtinyt soittaa muun muassa The Arkin lämmittelijänä eivätkä tavoitteet taida siihen loppua. Peliin ollaan lähdetty rehvakkaasti takki auki, että rintakarvat varmasti näkyvät. Tietynlainen hengenheimolaisuus esimerkiksi The Darknessiin on uumoiltavissa. Laulaja Mikko Kananojan vaivattomasti tyylilajista toiseen poukkoileva tulkinta piipahtaa välillä jopa Radioheadin tonteilla. Hillittyyn kotikuunteluun The Duke kuulostaa tällä kertaa liian rauhattomalta, mutta livenä voin kuvitella bändin tuikkaavan yleisön tuleen.

ELECTRIC MONK
Topias Jerkku (laulu), Lauri Vähänissi (kitara), Ilkka Elo (basso), Alex Torvela (rummut)
www.lious.com/electricmonk

Nyt vasta Electric Monkin kyvyt joutuvat kunnon punnitukseen, kun bändillä ei ole enää yllätysmomenttia käytettävänään. Niinpä uudemmasta demosta tulee väkisinkin pettynyt fiilis, mutta vain siksi, että edellisellä kerralla rima asetettiin ennätyslukemiin. Eipä silti, rohea treenikämppäsoundi ja säröille rutiseva laulu on edelleen yhtä rehvakasta, mutta samaan aikaan kaikesta alleviivaavasta rock-asenteesta puhdasta. Ja juuri on paheksumassa hieman liian samankaltaisia biisejä, hidastavat rytmitaiturit jazzahtavaan 52 Cardsiin. Todella laajalla säteellä Electric Monk edelleen herättelee villejä mielikuvia niin isosta syntisestä maailmasta kuin turpeenhajuisesta suomiromantiikasta.

GOON
Tatu Ljokkoi (basso), Juho Jantunen (laulu, trumptetti, kitara), Onni Asikainen (saksofoni), Ville Tolvanen (koskettimet), Jussi Hartonen (kitara), Matti Vuolahti (pasuuna), Hank Hendersson (rummut)
www.gangsteri.com

Minulla on ollut etuoikeus seurata Goonin taivalta useammankin demon ajan ja mikä ilahduttavinta, Itä-Suomen vetreimmän ska-porukan kuntokäyrä on ollut jatkuvasti nousussa. Tällä kertaa mukana on entistä enemmän suomirock-vivahteita, vaikka ne tulevat esille eniten tekstitystyylistä ja kitaravetoisuudesta. Suomalaiseen ska-sceneen vahvasti liittyvät punk-vaikutteet ovat Goonin kohdalla pelkästään asennepuolella. Laulu on yhä bändin heikoin lenkki, sillä tulkinnan skaalaa elävöittämällä koko hoito nousisi vielä toiseen potenssiin. Katkera, ylpeä ja kateellinen on hieman tarpeeton rockbisneskritiikki – biisi itsessään pistää kyllä jalan vippaamaan.

HOHDE
Miika Salo (kitara), Janne Aavainen (laulu, kitara), Olli Vaittinen (basso), Sanna-Mari Vaittinen (koskettimet, laulu), Jussi Kuivamäki (rummut)
www.hohdeyhtye.net

Unenomaista ja raukeaa poppia, jossa on mukava 70-luvun iskelmällinen svengi. Kumpikaan kappaleista ei ole kättelyssä tarttuva pääkoppaan asustamaan asettuva tuokio musiikkia, mutta jotain kutkuttavaa mieleen kuitenkin jää. Tatsissa ei liikoja puristella ja niinpä biisit ovat jopa flegmaattisuuteen taipuvaisia, mikä ei yksinomaan ole moite. Ei näissä kinkereissä tarvitsekaan hosua. Hentoiset, tasapainoiset sovitukset istuvat kauniisiin melodioihin näppärästi, mikä puolestaan paljastaa tuotannon (etenkin töksähtelevät rummut) pienet heikkoudet. Vielä syvemmälle sukeltaessaan Hohteella on mahdollisuudet jonain päivänä vaikkapa Ultramariinin haastajaksi.

IVY DISLIKES
Sini (laulu, kitara), Hannele (basso), Kaisa (rummut)
www.ivydislikes.com

Alun perin kaukaa pohjoisen Sallasta lähtöisin tyttötrio on laskeutunut vuosien soittamisen jälkeen Helsinkiin, josta käsin kolmikko toivottavasti saa herätettyä ansaitsemansa huomion. Soitto soi energisesti eikä pieni rytmipolitiikan jäykkyys haittaa tahtia lainkaan. Se suorastaan tuo mukaan autenttista fiilistä, kun We Dislike This muistuttaa jopa Buzzcocksia. Muut kaksi rallia ovat niin ikään yksinkertaista, mutta kaikkea muuta kuin yksiulotteista punk-poppia, joka vie kuulijan yllättävän syvälle 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Englantiin. Kun nuoret punkkarit vetävät melodisesti, on esikuvina usein 90-luvun skeittipunk-soundi, joten Ivy Dislikes erottuu joukosta jo linjanvedollaan. Eipä silti, tätä demoa kuuntelee erittäin mielellään ihan vain siksi, että biisit toimivat ja hommassa on säilytetty reilu soittamisen ilo.

LAIVUE
Matti Kortet (basso), Tatu Kuukkanen (rummut), Ville Puronaho (kitara, koskettimet), Leevi Wuolio (laulu, kitara)
laivue.blogspot.com

Ensimmäisellä demollaan huomattavasti enemmän rönsyillyt Laivue on saksinut musiikkiaan kovalla kädellä. Poissa ovat piipahdukset ulkopuolisten vaikutteiden luona eli nyt post rockin agendaa noudetaan tiukemmin. Vaikka kappaleet junnaavat entistäkin enemmän, Laivueen ajattelumallin sisäistettyään musiikki ei ole edelleenkään tarkoitushakuisen vaikeaa. Ja onhan kappaleissa tietysti eroavaisuuksia. Pelottavan tuiman Saattoväkeä -jumituksen jälkeen Turman pohjustus on ehtaa poppia, joka tosin loppuu särökitararytinään. Leevi Wuolion lapsenomainen ääni tekee lopputuloksesta entistäkin persoonallisemman ja jakaa kuulijat ihastuneihin ja ymmärtämättömiin.

THE LOAFERS
Joni Siitonen (kitara), Erik Löfberg (laulu, rummut), Matti Tuominen (basso)
www.joni.hpsjr.fi/loafers/

Soittotaitoa, huolellista – jopa tarkkaa – sävelkynää ja varsin energiapitoista meininkiä tarjoaa tämä voimatrio. Perusasetuksilla taaplaavan rockin ääripäät ovat kipakassa hard rockissa ja kevyessä funkissa. Laulu kipuaa jopa The Darknessin korkeuksiin ja Loaferian Rhapsodyn välihuutelut tuovat mieleen Kingston Wallin irroitteluvaihteen. Monista mielikuvista huolimatta itse bändi jää värittömäksi ja anonyymiksi. Kunhan kolmikko uskaltaa sukeltaa pää edellä ihan tuntumassa olevaan psykedelian ammeeseen, on lupa odottaa paljon. Vielä toistaiseksi The Loafers vertautuu muihin kovarockaajiin.

MATOPARAATI
Hese (kitara, basso, ohjelmointi), Niko (kitara), Janne (laulu)
www.hesearts.fi/matoparaati

Ehdin jo hätiköidä avausraita Lähdön jälkeen, että samoilla kalkkeripaperilinjoilla jatketaan. Demon loput kaksi raitaa tekevät kuitenkin pesäeroa vanhaan, mutta synkkyydestä ei ole silti tingitty. Onhan pudottelevissa laulumelodioissa melko vahvaa goottifiilistä, mutta ilman Mana Manaa Matoparaatia tuskin olisi tässä muodossa koskaan perustettu. Jälki on taas niin vakuuttavaa, että näinkin selvät vaikutteet on annettava anteeksi. Kitarat punovat jälleen selkäpiitä riipiviä kudelmia ja vieraileva solisti Reetta esittäytyy melkoisena varjojen enkelinä vetäen koko Vaeltajan (jonka rakkauskäsitys muuten muistuttaa kovasti Mömmön tuskaisia tekstejä) ja duettona päätöskappale Kielon. Kaunista ja kolkkoa kuin kuolema.

RED NUMBER TWO
Jami Haavisto (laulu), Toni Halonen (basso), Tom Jones (rummut), Juha Luomala (kitara, koskettimet), Matti Puhakainen (kitara)
www.rednumbertwo.com

Omalla työllä saavutettu suosio tulee harvoin ansaitsematta. Niinpä Red Number Twon orastava keikkasuosio ja kasvava kuulijakunta todistaa, että se on tehnyt jotain oikein. Jo viime demollaan bändi todisti tietävänsä mitä tehdä ja kyvyt tulivat todistettua niin soitto-, sovitus- kuin tuotantopuolellakin. Itse musiikki vaan jätti kylmäksi. Kattoon ei saa tämä viiden biisin vetokaan pomppaamaan, mutta kyllä sitä kaivattua särmää on hiljaksiin hiipinyt mukaan. Allekirjoittaneen makuun biiseissä on silti edelleen liikaa pituutta ja syntikkasoundit luvalla sanoen tylsiä progemaisista kitarasooloista nyt puhumattakaan. Mielenkiinto herpaantuu armotta joka biisissä viimeistään kolmen minuutin jälkeen. Lisää rohkeutta, vimmaa, raivoa, epätoivoa, iloa… Näistä saa vapaasti valita.

SILVERFUSE
Henri Annala (laulu), Markus Lehto (kitara), Samuli Holopainen (basso), Jarno Puranen (rummut)
www.silverfusemusic.com

Kesti kauan ennen kuin ymmärsin, miksi tamperelaiskokoonpano ei herätä väristyksiä suuntaan tai toiseen. Selitys on lopulta yksinkertaisin mahdollinen, se ei ole erityisen mielenkiintoinen. Biiseissä on käytetty jos jonkinlaisia tehokeinoja ja vippaskonsteja eikä sen taitotasossa ole todellakaan naputtamista. Mutta jos kappaleet eivät itsessään ole tämän eloisampia, ei niitä saa puhallettua henkiin mikään poppamies. Suurin synti on kuitenkin se, että yhtye ei kuulosta innostuneelta tai luontevalta, vaikka kuinka taitava onkin. Minulle ei tule mieleen mitään kontekstia, mihin Silverfusen voisi sijoittaa.

VOLTAGE
Juuso (laulu), Nader (kitara), Pedram (rummut), Riku (basso)
www.voltageband.com

Periaatteessa Voltage on kuin sadat kaltaisensa: yli-innokas, ilmaisustaan himppasen epävarma ja nälkäinen rock-yhtye. Mikään yllämainituista adjektiiveista ei ole kuitenkaan pahasta, sillä juuri nuo määreet tarvitaan, että homma ei mene puihin muka tärkeämpien harrastusten – kuten opiskelu tai työt – astuessa kuvaan mukaan. Yksikään kolmesta biisistä ei kokonaisuutena iske kuin miljoona volttia, mutta kaikissa niissä on joitain erittäin lupaavia yksityiskohtia, kuten munaskuista lähtevää kitaran kuritusta tai nokkela laulumelodian pätkä. Plussaksi voi laskea senkin, että demon mielikuvituksettomin kappale on vanhaa tuotantoa.

WANDERMIND
AN (laulu), KC (basso), JS (kitara), JO (rummut)
www.myspace.com/wandermindband

Aiemman Valtavana tunnetu Wandermind vaihtoi kieltä ja omien sanojensa mukaan suoraviivaisti sointiaan. Aivan yksinkertaisimman kautta ei silti ole nytkään reissuun lähdetty, vaan tietynlainen proge- ja jopa metallivaihde Wandermindin rockin takana vaikuttaa. Taito ja halu soittaa kuuluu läpi kolmen kappaleen ääninäytteeltä ja puhtaasti musiikillisesti puhuen konsepti on huolella mietitty läpi ja pieteetiltä toteutettu. Hieman tässä arveluttaa se, kenelle Wandermind sitten ensisijaisesti tipahtaisi. Ote on vakavamielinen (voisi sanoa sisäänpäinkääntynytkin) ja 70-luvun jytärock, grunge ja proge yhdessä luovat hieman ummehtuneen hajun ympärillensä. Näissä puitteissa kappalemateriaali on kuitenkin vahvaa.

Lisää luettavaa