KUUKAUDEN DEMO: MOLLY GROWS UP
Juha Niskala (laulu, kitara),
Jan Trygg (kitara),
Timo Niskala (rummut),
Tapani Levanto (basso)
www.molly.tk
Molly Grows Up saattaa hyvinkin olla lupaavin yhtye Naantalista sitten Xysman, johon MGU:ta ei tyylillisesti pidä ryhtyä vertailemaan. Parin vuoden ikäinen kvartetti soittaa ilmavaa, melankolista ja todella hyvin rullaavaa (vaihtoehto)rockia, jossa melodioita peesaa grungehtavat junttauskitarat. Kun saatekirje vaikenee viisaasti bändivaikutteista, välttää Molly Grows Up genresidonnaisuuden kuin vaivihkaa. Nämä kaksi riuskatempoista kappaletta voidaan mieltää popiksi, rockiksi, alternativeksi, grungeksi tai oikein laveasti käsitettynä jopa emoksi tai punkiksi. Tärkeintä kuitenkin on bändin napakka ote soittoon, energisyys ja korva kauniisti soiville melodioille, joita laulaja Niskala osaa vaivatta myös tuoda julki.
MOLLY GROWS UP – HAASTATTELU
Kun Molly Grows Up pari vuotta sitten perustettiin, millaisista lähtökohdista ryhdyttiin hommia tekemään ja oliko ääneen lausuttu millaista musiikkia haluttiin tehdä? Basisti Tapani Levanto istahtaa Soundin piinapenkkiin.
– Kun bändi perustettiin, olivat jäsenet jo yli kaksikymppisiä, mutta lähes kokonaan ilman soittokokemusta. Saman tien alettiin tehdä omia biisejä, jotka tosin olivat hieman suorempaa grungehtavaa rockia kuin nykyinen materiaali. Janin, jolla oli kokemusta aikaisemmistakin bändeistä, liittyessä mukaan alkoi musiikillinen linja pikkuhiljaa hahmottua, eikä enää tyydytty aivan kaikkein suorimpiin ja itsestäänselviin vaihtoehtoihin. Periaatteena on, että soitetaan musiikkia joka miellyttää omia korviamme. Eli tietystä musiikkityylistä ei päätetty missään vaiheessa, vaan yritettiin sulattaa omia mielikuvia hyvästä musiikista yhteiseksi linjaksi.
Tuoreella kahden kappaleen demollanne sekä Victor’s Stand että Ceramic ovat nopsahkotempoisia melankolisia rokkipaloja – mitä ne kertovat Molly Grows Upin linjasta yleisemmällä tasolla? Millainen biisiarsenaali bändille on tähän mennessä kertynyt?
– Kyllähän ne aika hyvin meidän tämänhetkistä linjaa kuvaavat. Biisejä syntyy ja myös unohtuu välillä turhankin tiuhaan, mutta sellainen noin kymmenen kappaleen valikoima keikkoja varten ollaan pidetty yllä. Siitä heikoimmat biisit karsiutuu ja unohtuu uusien tieltä melko nopeasti.
Onko biisejä kirjoitettaessa joitain tiettyjä osa-alueita, joihin kiinnitetään erityistä huomiota vai onko tärkeintä saada kokonaisuus toimimaan? Miten MGU haluaisi erottua kaltaistensa joukosta edukseen?
-Biisien hiominen lopulliseen muotoonsa on melko pitkä prosessi, sillä haluamme olla täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Hyvässä biisissä on oikeassa suhteessa persoonallisuutta, tunnelmaa ja meininkiä. Riffien pitää tuntua hyviltä soittaa ja niiden tulisi olla jollain tasolla oivaltavia. Niin paljon on kuitenkin musiikkia tähän palloon tehty, että on todella hankala erottua joukosta. Musiikkimme lisäksi olemme tähän pyrkineet mm. panostamalla kotisivujen, demon ym. ulkoasuun.
Demonne teknisestä toteutuksesta vastaa mm. Disco Ensemblelle ja Deep Insightille soundeja loihtinut Jonas Olsson. Hänenkö ansiota on, että demo potkii vahvasti myös soundiensa puolesta? Kuinka hyvin hän mielestänne vangitsi MGU:n olemuksen? Voiko siis sanoa demon edustavan bändiä parhaimmillaan?
-Jonas teki hyvää työtä, ja koska tämä oli meidän ensimmäinen studioäänitys, luotimme hänen ammattitaitoonsa ja näkemykseensä. Soundeista kyllä puhuttiin ja painotettiin liian tuotetun soundin karttamista. Lopputulokseen ollaan enemmän kuin tyytyväisiä. Aikaa olisi tietysti voinut käyttää paljon enemmänkin biisien hiomiseen, mutta voidaan sanoa, että demo edustaa sen hetkistä MGU:ta parhaimmillaan.
Musiikkinne on siinä mielessä omaperäistä, että se ei välittömästi kiihota tekemään suoranaisia bändivertailuja. Pilataan siis tämä illuusio ja kerro mitkä yhtyeet ovat olleet teille henkilökohtaisesti tärkeitä inspiraationlähteitä.
-Hyvä jos näin on, sillä selvimpiä yhtäläisyyksiä on pyritty karsimaan jo biisintekovaiheessa. Mitään yhteisiä suosikkeja on vaikea nostaa esiin, mutta 90-luvun taitteen vaihtoehtorock on suuresti inspiroinut soundiamme. Jokaisella meistä on kuitenkin hieman erilaiset mieltymykset musiikin suhteen. Tapanin kuuntelussa on tällä hetkellä indie-pop/rock bändit ja kestosuosikki Absoluuttinen nollapiste, Janin arvostaessa the Dillinger Escape Planin ja Richard D. Jamesin kaltaisia muusikoita, sekä Timon löytäessä esimerkiksi Toolista paljon hienoja elementtejä. Musiikkia kulutetaan siis paljon laidasta laitaan ja yhteinen soittamiselta jäävä vapaa-aika kuluukin pitkälti tähän. Tosin tässä poikkeuksen tekee Juha, jonka inspiraatio lähtee yleensä jostain muusta kuin musiikista. Biisin tekovaiheessa jokainen tuo sitten esille omia vaikutteitaan.
Millainen vastaanotto MGU:lla on tähän mennessä ollut esimerkiksi keikoilla? Keikkailu on ilmeisesti keskittynyt toistaiseksi täysin Turun seudulle…
– Melko tiivis keikkailu on kyllä kasvattanut yleisömäärää ja toivottavasti tehnyt bändin nimeä tunnetuksi eri piireissä. Nyt tosin tuntuu jo, että meistä alkaa olla ylitarjontaa Turun seudulle, joten kova hinku olisi päästä soittamaan myös muualle. Toistaiseksi mahdollisuutta ei ole tullut yrityksistä huolimatta.
MUUT KATSASTETUT
CAPTAIN COUGAR
Alli Ikäheimo (laulu, huilu), Turo Myllykangas (basso), Antti Perälä (kitara, koskettimet), Jussi Petäjä (kitara, ohjelmointi), Janne Torvikoski (rummut)
Ääripäästä toiseen. Captain Cougar on kyseenalaisesti sijoittanut avausraidaksi pianovetoisen ja hartaan Good To Known, joka ei puhuttele muodoltaan eikä sisällöltään. Juuri kun kuulija on heittänyt toivon menemään, vetää porukka kuin ässänä takinliepeestä Lovesong#1:n valloittavaa höpöpoppia, joka tarjoaa paitsi lystikkään sovituksen myös yllättäviä käänteitä. Chemicalissa Kapteenit tuovat esille saatteessa mainitut Beck-vaikuttimet. Siinä puolestaan liian perinteinen bändisovitus latistaa veikeää tunnelmaa. Tuntuu että bändillä on ideoiden tasolla kaikkea villiä mielessä, mutta ei oikein rohkeutta toteuttaa kaikkein kaistapäisempiä visioitaan. Vaihtoehtoisesti folkia voisi korostaa suhteessa perinteiseen poppiin nähden, kuten Goldenissa tehdäänkin.
CLIFTON SEXTET
Vesa-Matti Mäkinen (rummut, kitara), Juho-Antti Ahola (kitara, basso), Juho Vanhatalo (laulu, piano)
www.cliftonsextet.net
Taas tapaamme Clifton Sextetin kanssa, vaikka yhtye on todistanut osaamisensa ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Huonoa tuuria kummempaa selitystä en bändin oppositioon tuuppaamiselle keksi, sillä trio on viimeistään nyt häivyttänyt aiemmin kiusanneen vaikeaselkoisuuden harteiltaan. Nyt Clifton Sextet soi kuin kitaranhelkkäyksen pianoon vaihtaneelta Egotripiltä. Nämä neljä kappaletta soivat kauniisti sekä ylväästi ja tietty hittivetoisuus on selvästi tavoitteissa. Tosin edelleen olen sitä mieltä, että perinteinen pianosoundi on esillä liikaa – hienoja laulumelodioita voisi korostaa enemmänkin. Toivottavasti bändin työmyyräasenne vielä joskus kantaa hedelmää.
GRAINE
Janne Ranta (kitara), Jaakko Vehkaperä (laulu, basso, koskettimet), Juha Pesonen (rummut)
www.graineband.com
Piikkipaikalle sijoitettu Simple Things on mielenkiintoinen tapaus. Se lähtee liikkeelle flegmaattisesti ja eteneekin kuin VR:n junat näinä päivinä, miten kuten puksuttaen. Silti se pelittää hurmaavalla laulumelodialla, joka herättää koko biisin eloon. Loput kolme näytettä eivät aiheuta samankaltaisia instant-värähdyksiä, mutta kiintoisalta Graine kuulostaa koko matkan ajan. Variaatiota kaipaisi tempoon ja itse biisiformaattiinkin. Veikeistä syntsasoundeista ja nyhveröstä asenteesta huolimatta tällaiseen rockpoppiin kyllästyy pian. Yhtye elää jonkinlaisessa välitilassa, sillä tämä demo on viimeinen nykyisellä solistilla. Kiinnostavaa siis nähdä, miten Graine käyttää jo taskuun kertyneet pelimerkkinsä jatkossa.
INKA
ei kokoonpanotietoja
www.btw.fi/inka
Paradoksaalisesti kansainvälistä äänimaisemaa hakeva, mutta suomeksi laulava Inka on rakentanut tontillensa käytännöllisen ja toimivan rakennelman. Kappaleissa on käytetty oikeasti tavallisuudesta poikkeavia ratkaisuja, mutta on vähän niin ja näin, kuinka ne kulloinkin toimivat. Neonin junnaus saa pauloihinsa, kun jo Juokse on tahtilajien yllättävistä käänteistä huolimatta väkinäinen. Tällainen haastaminen tosin kannattaa aina – parempi mennä kerran kunnolla metsään, kun yrittää samalla sapluunalla turvallisesti vuodesta toiseen. Nyt Inka kaivelee biiseihinsä tarpeita niin suomirockista, progesta kuin syntsavetoisesta (jonka sointia voisi varioida enemmänkin) popistakin. Voittopuolisesti ollaan oikealla asialla ja kun tuotantoon saadaan pontta, niin majesteetillisille biiseille löytyy arvoisensa puitteet.
KEISARI
Ile (laulu, kitara), Teemu (rummut), Tero (basso)
Jos tämä vaasalaisorkesteri on Keisari, niin kuningas lienee tässä yhtälössä sitten Apulanta. Vahvat yhtäläisyysmerkit nimittäin on Heinolan suuntaan vedettävissä viimeistään Toinen meistä -veisun kertosäkeessä, joka melodialtaan komppaa hieman liiankin läheltä alkuperäistä. Vahvoilla suomirock-koordinaateilla suunnistavan Keisarin kauneusvirheeksi on luettavissa, että myös Ihollani kuulostaa väärällä tavalla tutulta. Mutta koska pop-musiikki on kierrätystavaraa, niin lienee paikallaan tsempata pumppua hyvästä hengestä ja varmasti kohderyhmäänsä puhuttelevista biiseistä. Tekstien angsti on aavistuksen kökköistä, mutta eipä se ole vaikkapa Yön menestystä estänyt.
KOMEDIA VULGARIA
Ville (laulu, piano), Sami (kitara), Henri (rummut), Juhana (basso)
www.komediavulgaria.net
Mitähän pohjalaisnuorisoa nykyään vaivaa? Ensin Seinäjoelta tulee Kuolleet Intiaanit teatraalisella taiderockillaan ja nyt Komedia Vulgaria Nurmosta (!) haastaa Inkkarit kylmän viileästi kabareeta, poikkiteloin olevaa taidetta ja päähänpotkitun kujakatin lailla sähisevää rock-asennetta käyttäen. Autuuden alttari on paraatibiisinä helpommin nieltävä – iskevä ja verevä rock-pala, jota sitäkään ei kehtaisi perinteiseksi suomenkieliseksi rockiksi määritellä. Tekstien häiriintyneisyydestä huolimatta nyt ei pelailla itsetarkoituksisilla taide-elementeillä, vaan hommassa on sopivan vino virne. Varsinainen helvetti repeää Pienessä kuolevaisessa, joka säntäilee hurmaavasti teatterilavasteissa. On Sielun Veljet tässäkin leirissä kuunneltu.
MAINSTREAM
Jussi Keinonen (rummut), Valtteri Tavast (basso), Sanna-Mari Metsi (laulu), Ville Keinonen (kitara), Matti Virtanen (kitara)
www.perttierkki.com/mainstream
Mainstreamissa on jotain määrittelemätöntä hölmöyttä, joka vangitsee kuuntelemaan demoa yhä pidemmälle, vaikka jo ensimmäinen raita Lauri lähtee armeijaan kuulostaa enemmän kaveripiirille suunnatulta heitolta kuin varsinaiselta tarinalta tai kannanotolta. Yhtye ei ole missään nimessä huumorilla liikenteessä, mutta ei se itseään turhan vakavastikaan ota. Tekstien kummallisuudet jaksavat hämmentää ja soitossa on saavutettu sellainen tyylikäs välitila: ei liikaa sipsuttelua, muttei myöskään fiilikseen pilaavaa kankeaa rockausta. Mainstream kuulostaa päällisin puolin "tavalliselta" pop-yhtyeeltä, jolla tuntuu olevan levoton sielu ja turhia pelkäämätön asenne. Parraton sielu esimerkiksi päättyy mykistävään rumpusooloon! Sanna-Marin laulu on vielä osin varovaista, mutta sopii sekaan kuin nakutettu.
MISLEDS
Johanna (laulu), Karita Kivioja (urut), Anssi Pirttilä (kitara), Mika Ränttilä (basso), Olli Komulainen (rummut)
www.misleds.com
Suomalainen funk on ollut jo lähtökohtaisesti vaikea pala purtavaksi, kun harvalla porukalla rytmi on niin veressä, että homma pelittäisi tarpeeksi uskottavasti. Misledsin pompottelu toimii soitannollisesti aika mukavasti eikä itsensä täysillä peliin pistävä solisti Johanna ole tässä yhtälössä heikko lenkki hänkään. Biiseissä voisi kylläkin olla enemmän imua ja tavaraa tampattavaksi – nyt vahva ote menee osittain harakoille rätväkän biisimateriaalin puutteessa. Kun asenteessa on näin paljon rockia, niin samalla vaivalla sitä voisi siirtää itse musiikkiinkin. Nyt Misledsin voisi määritellä vaikkapa funkimmaksi versioksi Guano Apesista.
N
Jussi Saarelma (laulu, koskettimet), Pekka Loponen (kitara), Kai Lindgren (rummut), Samppa Fjäder (basso)
www.voihyvaluoja.tk
Varsin kryptisellä nimellä toimiva helsinkiläisyhtye ei päästä vastaantulijaa helpolla. Kappaleet törmäävät laidasta toiseen ihan tarkoituksella, joka voidaan käsittää rohkeudeksi, mutta myös arkisemmin linjattomuudeksi. Tietynlainen punainen lanka on sormien väliin napattavissa, jos näistä viidestä kappaleesta ryhtyy keskiarvoja ynnäämään. Alun ja lopun rätväkkyys erottuu joukosta, kun väliin mahtuu paksuilla kitaramatoilla vuorattua tyypillistä rockia. Biisien raskauskin on vakavamielisyydessään uuvuttavaa. Tämä on ensimmäinen oikeassa studiossa taltioitu demo, mutta aika tunkkaiseksi äänipuoli jää tälläkin kertaa. Jotenkin tästä välittyy fiilis paineen alla tekemisestä – ensi kerralla sitten löysemmin rantein.
OPERATION MAJORITY
Arto Keskitalo (rummut), Seppo Vaarala (basso), Petri Kangas (kitara, laulu)
www.operationmajority.com
Oululaisporukan 70-luvulta tuoksahtavalla jytäprogella ei totisesti trendibarometreja liikutella kuin pakkasen puolella, mutta sepä ei sinänsä ole huono asia. Operation Majority kantaa vastuunsa tekemällä musiikkia tosissaan ja suoraselkäisellä asenteella vain itseään kuunnellen. Niinpä bändin musiikki kuulostaa paitsi autenttiselta myös oikeita asioita – kuten tymäkkää laulua ja polveilevaa kitarointia – hyödyntäviltä. Nostalgia ei ole koskaan yksiselitteisen positiivinen piirre näin tuoreelle bändille, mutta paskankos väliä sillä on, kun homma toimii näin hyvin. Hienoa kuinka selkeästi Operation Majority tekee pesäeroa nykypäivän metalliprogekloppeihin, vaikka samoja elementtejä osin käyttävätkin Ensi kerralla kuitenkin paremmalla äänitystekniikalla liikekannalle, kiitos.
PLAIN DUST
Frej Grönholm (laulu, kitara), Axel Nyberg (kitara), Jonas Ridberg (basso), John Sundblom (rummut)
www.plaindust.com
Tarmokkaammasta rockista alkuperäisen inspiraationsa kunnianhimoisen pop-soundin ohella suodattanut Plain Dust tuntuu toimivan vailla takakireää menestymisen pakkoa. Neljän kappaleen demolla on miellyttävä kotikutoinen fiilis, joka tosin käy ilmi myös tiettynä sisäänpäinlämpiävyytenä – soitossa on harrastamisen maku. Omituista kyllä, siitä huolimatta Plain Dustin kappaleissa on sellainen paletti sävyjä ja lennokkuutta, että sitä voisi luonnehtia jopa kansainväliseksi. Prologueksi nimetty demo ei kuulosta siis perinteiseltä karvahattunauhoitukselta, vaikka rummut omituisesti tussahtelevatkin. Ehkä biiseihin voisi entisestään lisätä sitä eeppistä kaarta mikä tuntuu toistuvasti olevan lähtötelineissä. Kokonaiskuva on yhtenäistettävissä soittoa terävöittämällä ja pientä uneliaisuutta hereille tuuppimalla.
PÄÄ
Ari Töyräänvuori (basso), Mikko Rekonen (kitara, laulu), Jesse Liskola (rummut)
Sisäänpäinkääntyneisyys on Päälle selkeä voimavara. Trio soi hiljaa, hieman varovaisesti, mutta kuitenkin tekemisestään varmana. Tällainen asenne tuo mieleen 70-luvun aloittelevan suomiprogen, vaikka Pää onkin huomattavasti pop-orientoituneempi. Myös Liekkiin vertailuja on luvassa jatkossa, mutta liian pitkälle meneviä vertailuja lienee silti vielä viisainta välttää. Jotain määrittelemättömän puhdasta bändin ulosannista ehdottomasti on. Muutenkin yhtyeen arvaamattomuus vetää puoleensa: Tapoimme kaksi nisäkästä haahuilee, huhuilee ja kutoo hämähäkinseitin kaltaista haurasta seittiä, kun jo Klimscheffskijissa vedetään plakkarista punkisti rähisevät kitarat. Silti ei tulisi pieneen mieleenkään syyttää bändiä hajanaisuudesta. Kiehtovaa, jännittävää ja uskaliasta musiikkia!
ROSY DREAM
B. Crosstream (rummut), Tim Steeler (laulu, kitara), Jay Victory (basso)
www.rosydream.com
Glam rockin kautta perusasioiden äärelle päätynyt Rosy Dream ei nyansseilla juhli, vaan luottaa tanakkaan hard rock -poljentoon. AC/DC ja etenkin Kiss on vaikutteina helppo allekirjoittaa. Hiukan totuttelua vaatii löpsäkkä tempo ja yleinen kiireettömyys, mutta näin vanhakantaisessa yhteydessä se annettakoon anteeksi. Ulkonäöltään uudeksi Peer Güntista menevä Rosy Dream täyttää oman paikkansa mallikkaasti, mutta sen enempää sitä on vaikea mennä kehumaan. Tämänkaltaisilla bändeillä kun on ollut tapana hukkua jo massaan tai aikojen muuttumisen tyrskeisiin. Jonkinlaisen musiikillisen täkyn trio kyllä tarvitsisi, joka erottaisi sällit kolmenkymmenen vuoden aikana kertyneistä kollegoista, mutta olisi asiayhteyteen myös luonteva. Siinäpä tavoitetta kerrakseen.
RUASTE
Niksu (laulu, basso, kitara), Jansku (rummut, kitara)
www.ruaste.net
Kamala nimi, hirveät kannet – ei hyvää lupaa. Ja kun Ruasteen musiikki on Klamydian hengessä toteutettua suomirockmaista punkia, niin kaikki katastrofin ainekset ovat ilmassa. Tekstit eivät ymmärrettävästi ole järin valveutuneita nekään, mutta kuin ihmeen kaupalla duomuodossa demon nauhoituksen aikoihin vaikuttanut kaksikko selviää hommastaan kuivin jaloin. Soitto on napakkaa, Niksulla on ääntä, jota uskaltaa myös käyttää ja Piparilaulun nokkahuilusoolo on ehdoton! Lopputulos muistuttaa Kråklundille levyttäneitä Ramonesin suomeksi laulavia hengenheimolaisia. Mutta ovatko nämä b-sarjalaisiksi ajautuneet Nukkekodit kavereineen se oikea tason mittari? Lajityypissään oivallista roinaa Ruaste joka tapauksessa on. Muita kehotan jättämään väliin.
SERENE
Timo Fetula (rummut), Marko Heurlin (kitara), Jani Haanpää (kitara), Jussi Lamminharju (basso), Lassi Nuolivaara (koskettimet), Maija Saari (laulu)
www.serene-shore.com
Olen aina ihmetellyt, miksi The 3rd And The Mortalia ja muita eteerisellä naislaululla liikahtelevaa maalailua on kutsuttu metalliksi. Serene soi toki kitaroiltaan raskaasti, mutta pääpaino on herkästi ja levollisesti maalailevissa kosketinosuuksissa ja Maija Saaren laulussa. Tällä reseptillä saa aikaiseksi yliluonnollisen kaunista musiikkia, mutta tyyli ei kestä yhtään kauneusvirhettä. Serene ei onneksi joudu häpeäpaaluun millään kardinaalimunauksella, mutta niin luontevasti sen sulosävelet eivät vielä kulje, etteikö napisemiselle olisi sijaa. Kitaroiden surina viittaa liikaa perinteiseen rockiin ja paikoin syntsasoundit ovat musiikin tyylipalettiin nähden liian arkisia. Edellytyksissä kyllä löytyy.
SUICIDE DRIVERS
Ville Laaksonen (rummut), Tuomas Välimäki (basso), Samuli Lepola (kitara), Teemu Tuominen (kitara)
www.suicidedrivers.com
Rockabillya ja 50-luvun koulukunnan rock’n’rollia ei demoilla korviin kantaudu liiaksi asti, mikä ei varmaankaan johdu bändien puutteesta, vaan omissa piireissä tyytyväisenä pysymisestä. Suicide Driversin hehkuttamiselle on tarvetta jo sen takia, että 80-luvun lopussa syntyneet nuoret miehet soittavat tiettyä tyylitajua ja näkemystä vaativaa musaa näin suvereenisti. Laulussa on vielä pientä poikamaisuutta, kun näissä keimeissä tarvitaan tiettyä äijämäisyyttä. Mutta muuten paketti on läjässä vähän hemmetin hyvin. Läskibasso lätisee komeasti ja kitaristiosastolta leivotaan paitsi maistuvaa metripitkoa myös sorminäppäryyttä vaativia custom-leivonnaisia. Näillä eväillä voisi ponnistaa aktiivisemminkin framille – ensin oman alakulttuurin kautta ja miksei sitten laajemmallakin rintamalla.
TROUBLEHOUNDS
Samuli Penttinen (laulu, kitara), Otso Summanen (kitara), Ilppo Lukkarinen (basso), Mikko Neimo (rummut)
www.troublehounds.com
Troublehoundsin tapauksessa olisi ollut hyvä tietää, mihin kohtaan uraa tämä demo sijoittuu. Saate tahi toimivat nettisivut olisivat olleet siis kiva yllätys. Demon pari kipalesta ovat näppäriä, mutta leimallisen pikkunättejä. Tästä on hyvä lähteä rakentamaan uraa pidemmällekin tähtäimelle. Mutta jos kvartetti on tahkonnut jo pidempään, voidaan heiltä vaatia enemmänkin. Suburban Streets on biiseistä reippaalla melodialla erottuva, kun Arronin boogierock Beatles-harmonioineen mahtuu siihen kolmetoista käsittävään tusinaan. Lauluun mahtuisi vielä energisyyttä eikä soundejakaan kovin dynaamisiksi voi kuvailla. Ykkösbiisin tasoisella matskulla jatko näyttäisi mukavalta, jos uraa ollaan vasta polkaisemassa käyntiin.
WARBLINKERS
Juha Järvelä (basso), Jouni Yli-Rantala (rummut), Antti Jokiranta (kitara, laulu), Mikko Hamm (kitara)
www.netikka.net/warblinkers
Maakunnallisissa ympyröissä ansioituneissa orkestereissa kannuksensa hankkineet pohjalaisisännät luottavat yhä vauhdikkaaseen tempoon ja säröisiin kitaroihin. Warblinkersin punkahtava rock on kuitenkin melko kevyttä, koska melodioillekin on jätetty paljon tilaa. Demon kolme biisiä kulkevat ongelmitta ja variaatiotakin uskalletaan testata. Lopputulos jää siltikin hieman etäiseksi ja persoonattomaksi. Soitto ei suoranaisesti kangertele, mutta ei se ole yhtyeen vahvinkaan osa-alue – jämäkkyydelle olisi vielä sijaa. This Means Warin uhmakkaassa sanomassa olisi ollut käyttöä myös äijämäisemmälle laululle. Ja kun yhtyeen ylle lankeaa Motörheadin tumma varjo, kitaratkin voisivat runtata tanakammin.