KUUKAUDEN DEMO: THE SHEENA HYENAS
Martin Laine (laulu, kitara),
Sam Sihvonen (kitara),
Stefan König (basso),
Mats Ranta-aho (rummut)
www.thesheenahyenas.com
Viime demollakin kyllä sopi jalkaa vispata Hyeenoiden tanakan rokkauksen tahtiin, mutta nyt ollaan otettu hirmuinen loikka eteenpäin juuri sillä vaikeasti määrittelemättömällä fiilispuolella. Ja kun musa on 70-luvulle paikantuvaa löysäkätistä vaan ei löysää rokkitärinää, erottuvat kehityskelpoisimmat taitajat juuri siinä, miltä hienhajuinen ja kiihkeä veivaus alavatsassa tuntuu. Kierrättämällä hyviäkin biisejä osaa lähes kuka tahansa leikata ja liimata, mutta asennetta ei voi valmiilta pöydältä poimia. Ja Sheena Hyenasin kätköistä löytyy teräviä käytännön sovellutuksia, miten pienistä asioista saadaan suuria. You’re Minen pidättelevä tempo ja Mother’s Eyesin naistaustalaulut ovat hyviä oivalluksia kokonaisuuden elävöittämisestä. Muuten mikään yksittäinen osa-alue ei erotu joukosta, vaan bändistä huokuu itsevarmuus ja kokonaisuuden hahmottumistaju. Enää ei ole tarvetta edes heittää vertailukohtatäkyjä.
THE SHEENA HYENAS – HAASTATTELU
Mikä on The Sheena Hyenas ja mitä siitä on tärkeää tietää?
– The Sheena Hyenas on nelihenkinen rocklauma. Paraisilta lähtöisin oleva bändi soittaa rockia 70-luvun hengessä. The Sheena Hyenas tunnetaan tiukkana livebändinä, ja sitä tullaankin mitä todennäköisimmin näkemään syksyllä keikoilla ympäri maan. Esikois-EP This Is A Great Escape on juuri nähnyt päivänvalon, ja se onkin saatavilla "hyvinvarustetuista levykaupoista".
Olette omien sanojenne mukaan soittaneet bändeissä vuodesta 1990 lähtien. Musiikki tuskin silloin on ollut nykyisen kaltaista…? Millaisen kehityskulun soittoharrastus on vuosien mittaan käynyt läpi ja koska näet tällä hetkellä elävän The Sheena Hyenasin syntyneen?
– Kitaristit ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1990 jolloin hevi oli kuumaa tavaraa, silloin kuunneltiin Metallicaa, Anthraxia ja näitä. Se aikakausi on varmasti jättanyt jälkiä kitarointiin jossa on vieläkin paljon painavia riffejä.
– Joskus 90-luvun puolessavälissä tuli sitten soitettua enimmäkseen punkkia. Jos siitä ajasta on jäänyt jotain jälkiä niin se olisi varmaan NOFXin ja Bad Religionin kaltaisten bändien harmonialaulu, minkä ehkä kuulee joissakin biiseissämme. Tällöinhän grunge oli "se juttu", mikä ehkä raivasi tietä vähän vanhemman musan jälleenlöytämiseen. Kissiä ja AC/DC:tä on luukutettu jo lastentarhaiästä lähtien.
– Meille soittaminen on aina ollut helvetin hauskaa ja luonnollista. Ollaan kaikki neljä soitannollisesti samalla aaltopituudella (useimmiten henkisestikin), mikä tietysti edesauttaa bändin kehittymistä huomattavasti. Ajan kuluessa ja meidän varttuessa ollaan liikuttu samoissa porukoissa, ja ajauduttu lopulta samaan bändiin, joten aika pitkään tätä on jatkunut. The Sheena Hyenasin virallinen perustamisajankohta oli kuitenkin kesällä 2003.
Eteenpäin ollaan menty edellisestä demosta, joka sekin oli jo varsin lupauksia herättävä. Millaisena näkisit itse yhtyeen kehityksen edellisestä studiovisiitistä tai laajemmin ylipäätään?
– The Sheena Hyenas oli vielä nuori bändi kun ensimmäistä promo-demoa mentiin äänittämään, ja oma soundi oli ehkä vähän hakusessa. Studiotyöskentely oli tosin jo silloin varsin tehokasta niin sovituksien kuin yksittäisten soundien kehittämisessä. Meillä oli erillinen äänittäjä/tuottaja mukana studiossa mikä toimi silloin varmaan paremmin kuin se että olisimme itse olleet studiossa sähläämässä.
– Tällä kerralla oltiin paljon valmiimpia studioon mennessämme. Tehtiin kaikki tuottamisesta äänittämiseen itse, mikä antoi vapauksia kokeilla ja toimia ihan omien näkemyksiemme pohjalta. Jos olisimme raahanneet studioon jonkun tuottajan, levyllä olisi varmaan toisenlaisia sovituksia ja soundeja, mutta me pärjättiin ehkä jopa paremmin omin avuin. Meillä on vahva näkemys siitä miltä bändimme kuulostaa, ja saimme sen mielestämme nauhalle.
Soundinne haikailee monin paikoin 70-luvulle; halutaanko mukaan tarkoituksella retroa fiilistä ja löytyvätkö henkilökohtaiset suosikit enemmän menneisyydestä vai nykyhetkestä?
– Kyllä ne omat perussuosikit löytyvät juuri 60-70-luvuilta, ja sehän heijastuu meidän tekemisiin varmaan aika paljon. Mutta ei me yritetä mitenkään retroilla, tämä nyt vaan kuulostaa tältä. Uutta musaa tulee kuunneltua aika paljonkin, viime aikoina on tullut paljon hyviä bändejä esille.
This Is A Great Escapella ryhdikkäiden biisien lomassa kuullaan yksittäisiä sovitusjippoja ja silmää yksityiskohdille tuntuu olevan – ovatko ne yhtyeen vai ansioituneen miksaaja Jürgen Hendlmeierin ideoimia?
– Jürgen tuli mukaan projektiin vasta miksausvaiheessa. Sovitukselliset yksityiskohdat ovat näin ollen ihan meidän omia. Meistä on hauskaa laittaa mukaan noita pikkujuttuja, ne voivat rikastuttaa musaa aika lailla. Ainakin omasta mielestämme. Tuotimme EP:n itse, ja Herr König hoiti myös teknisen puolen studiossa parin kaverin avustuksella. Teimme biiseistä raakamiksaukset ja annoimme Jürgenille, joka innostui hommasta. Hendlmeier sai levyn kuulostamaan juuri siltä kuin sen pitääkin.
This Is A Great Escapelle valittiin viisi kappaletta kolmestatoista valmiista. Olisiko kuvitteelliselle albumille jo nyt tarpeeksi kovalaatuista materiaalia tarpeen niin vaatiessa?
– Kyllä. This Is A Great Escape nauhoitettiin viime vuoden syksyllä ja sen jälkeen on paljon uutta matskua väsätty. Alkaa noita biisejä olla aika lailla, joten eiköhän niistä saisi jo tehtyä. Mutta lisää vaan, ensi vuonna voidaan sitten julkaista tupla-albumi…
Tunnetteko halua tai tarvetta kasvattaa ja laajentaa The Sheena Hyenasin musiikillista ilmaisua lähitulevaisuudessa ja miltä yhtyeen tulevaisuus ylipäätään näyttää?
– Tulevaisuutta emme lähde ennustamaan, mutta jos jatketaan omalla linjallamme niin homma kehittyy koko ajan oikeaan suuntaan. Meillä on kova halu tehdä aina vaan parempia biisejä, motivaatiota riittää.
– Seuraava konkreettinen askel taitaakin sitten olla pitkäsoitto, kunhan saadan rahat jostain revittyä. Tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, ainakin siltä nyt tuntuu. Nyt kun kesäkin on tulossa, me tullaan viihtymään treenikämpässä jammaillen ja demoja nauhoitellen. Sitten syksyllä onkin enemmän keikkoja, ja toivon mukaan päästään studioonkin.
MUUT KATSASTETUT
AT THE END
Jarno-Erik (kitara, laulu), Teemu (kitara), Pete (rummut), Marko (basso), Jussi (koskettimet)
www.endmusic.tk
Kitarat rutisevat melko mielikuvituksettomasti, mutta siihen At The Endin tavanomaisuus oikeastaan tyssääkin. Bändissä yhdistyy kirkasotsainen poppaus, ahdistus ja rock-henkinen suoraviivaisuus. Mielenkiintoista on huomata, kuinka hyvin bändi saa pidettyä tasapainossa kiikkerän paattinsa, jota heiluttelee ylitsevuotavat koskettimet, dramaattisesti eläytyvä solisti ja etäinen punk-asenne. Kuulijaa hymyilyttää, kun keksii, että osin samoja eväitä oli myös ruutupaitarokkareiden korissa muinaisella 90-luvulla. Mutta kun sekä lähtökohdat että lopputulos ilmentävät bändin omaa luonnetta ja tahtotilaa näin voimakkaasti, ei ole tarvetta ryhtyä pikkumaiseksi.
BRUPS
Lissu (laulu), Esa (kitara), Pärre (kitara), Rotteni (basso), Timo (rummut)
ei yhteystietoja
Varmasti tämän satsin mielenkiintoisin demobändi, jota ei viitsi uudeksi tulokkaaksi mainostaa. Vaasalainen Brups oli 70-luvun uuden aallon ensimmäisiä kokoonpanoja, joka jäi aikanaan maineikkaampien nimien varjoon. Brupsille saa kumartaa esimerkiksi samasta kaupungista myöhemmin ponnistanut Klamydia, joka itse asiassa on Brupsia levyttänytkin. Aika on muuttunut sitten Brupsin viime tulemisen, mikä oikeastaan on vain hyvä asia, sillä bändin kiireettömästi mutta suoraselkäisesti soittama rock pukee hyvin melodisia, kitaravetoisia kappaleita. Punkiksi Brupsia ei tänä päivänä enää oikein miellä, mutta se ei yhtyeen arvoa vähennä. Brupsin voima piileekin juuri huolella kirjoitetetuissa, vaivattomasti toimivissa biiseissä. Toivottavasti yhtyeen toinen tuleminen jatkuu tämänkin julkaisun jälkeen.
CALENTURE
Markku Anttila (kitara), Mika Tamminen (laulu, basso), Sami Peltoharju (rummut)
www.calenture.net
Se että Calenture on perustettu vuonna 1988 ja vaikuttaa yhä demotasolla voi kyynisempi vetää omat johtopäätöksensä. Vaasalaisyhtyeen edustama kasarihenkinen hard rock on "ajattomuudessaan" (ei välttämättä musiikillisesti, mutta harrastajien määrän alati korkeana pysyvän määrän ansiosta) aina ollut kimurantti paikka erottua joukosta. Calenture soittaa näpsäkästi ja olen kuullut paljon huonompiakin alan biisejä, mutta puuttuisikohan orkesterilta tietynlainen rohkeus ja äärimmäisyyksiin vieminen. Hard rockissa kun ei ole kompromisseille sijaa – täysillä on vedettävä. Nyt etenkin Chains Of Love käy puolilla tehoilla. Balladi Michaela Ma Chére vain hukkuu tuhansien kaltaistensa joukkoon.
DAWN DELAYED
Pekka Vanajas (basso), Reko Aho (rummut), Tapio Ahola (koskettimet), Jani Marjoniemi (laulu, kitara)
www.dawndelayed.com
Erittäin kosketinvetoisesti sanottavaansa painottava Dawn Delayed on arvaamaton bändi. Ei sillä, että toiminta olisi mitenkään sattumanvaraista, mutta bändin tulevaisuuden voi kirjoittaa niin monella tavalla. Dawn Delayed kuulostaa sofistikoituneessa, vienosti goottipopahtavassa musiikissaan tavallaan täysin valmiilta. Samalla tarkoituksellisen etäinen ja kalsea pohjavire vaatii paljon sekä biiseiltä että kuulijoilta. Tavoittaako säveltäjien kappaleisiin kätkemä henkilökohtaisuus myös ulkopuoliset? Waiting vinkkaa, että Dawn Delayed olisi valmis ottamaan haasteen vastaan, For Better Or Worse sen sijaan pistää epäilemään kykyä erottaa jyvät akanoista. Enkä millään voi välttyä ajatukselta, että ensin on ollut ajatus über-coolista bändiprojektista ja sitten vasta tarvetta omille biiseille. Todistakaa skeptisyyteni vääräksi.
DREAD RABBITS
Esa Rönkkö (kitara, laulu), Mikko Schildt (kitara), John Seppänen (basso), Jani Hyvärinen (rummut)
www.kyormo.com/dreadrabbits
Jos autotallirockin määrittelee pelkän soundin perusteella, edustaisi Dread Rabbits sitä tyylipuhtammillaan. Jätkien suoraviivainen ja yksinkertainen rock rämisee ja kolisee raa’asti, vaikka punkista tuskin ovat kuulleetkaan (oikeasti ovat, kun pääjehu Rönkkö on soittanut kiusallisen aliarvostetussa Amazing Tailsissa). Jos taas katsoo pintaa syvemmälle, huomaa pettymyksekseen, ettei ränttätäntällä ole toista ulottuvuutta. Biisejä valitessa on kyllä kiinnitetty huomiota siihen, ettei kappaleita ole vedetty samasta pakasta. Blues-juuret tulevat esille rootsikkaassa soitossa, mikä on silkka ilo. Samaa ei valitettavasti voi sanoa laulusta, joka on väritöntä ja revitellessäänkin väkinäistä. Kivaa, muttei juuri sen enempää.
HGB
Patrik Hautala (laulu), Tuomas Asanti (kitara), Jim Stenbäck (basso), Lauri Nisula (rummut), Anssi Mononen (koskettimet), Hanna Humaljoki (saksofoni), Robert Sirviö (trumpetti)
hgb.urli.net
Onkohan Suomen musiikillisessa aluskasvillisuudessa meneillään pienoinen ska-buumi vai onko Jamaika-soundin ystävät vain ahkerimpia demojensa postittajia? Kuten monet muut kollegansakin, myös HGB:n jäsenistö on nuorta (keski-ikä 17 vuotta) ja demokin äänitykseltään hieman tukkoinen, mikä ei sinänsä haittaa, sillä sanottava tulee selväksi. Kiitettävän hyvin hallussa ovat vaativat puhallinsovitukset, mutta kipakkuutta tarvittaisiin rytmi- ja erityisesti laulupuolella. HGB tarjoilee kepeää taustamusiikkia ja hyviä fiiliksiä myös niille, joiden päivttäiseen musiikkiannokseen ei ska kuulu. Treenillä tekniset puutteet hoituvat sitten ajan kanssa.
IMMI HELLÉN
Inkoo (laulu, kitara), Matti (basso), Anselmi (kitara), Valtteri (rummut)
http://immihellen.cjb.net
Yllättävää kotiseutuhistorian esiin nostamista. Immi Hellén oli 1800-luvulla elänyt jämsäläinen lastenrunoilija, jonka kynästä on lähtöisin Suojelusenkeli -lauluun tiensä löytänyt riimi "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Hellénin nimeä kantaa vajaat 150 vuotta myöhemmin samalta seudulta ponnistava nuori punk-yhtye. Bändi on löytänyt selkärangastaan ihailtavan keskitien sinnepäin soittamisen ja homman kasassa pitämisen välillä. Musiikin rankkuus ei tule nopeudesta, mölinästä tai edes aggressiivisuudesta, vaan biiseistä itsestään ja antaumuksellisesta tulkinnasta. Ja aivan kuten laulaja-kitaristi Inkoon toinen yhtye Neuroottiset Pelimannit, välttää Immi Hellén kaikenlaisen genreklikkiytymisen. Jos Sileun Veljillä olisi ollut punk-tausta, se olisi voinut hyvinkin kuulostaa alkuvaiheessaan tältä.
KANSALAINEN
Antti Wuokko (kitara, laulu), Marko Mutikainen (kitara), Juha Partti (basso, laulu), Eero Wuokko (rummut)
http://kansalainen.cjb.net
Ensimmäisen demon hajanaisuus on enää muisto vain ja nyt selkein vertailukohta ainakin löytyy sen enempää pohtimatta. Hiilihanko nimittäin on melkoinen potpurri erilaisia CMX-biisejä. Hieman ristiriitainen olo Kansalaisesta muutenkin jää. Soitto vetelee perinteisen jäykästi suomirock-potkulla, kun tällainen musiikki vaatii hulluutta ja vimmaa. Laulukin on nätisti sanottuna vähän mitä sattuu. Silti omintakeiset tekstit viehättävät ja onhan Kansalaisen selkeä pyrkimys rajojen rikkomiseen havaittavissa. Mutta esimerkiksi Tehtaan jälkeen oikealla -kappaleessa kuulijan tekisi lähteä potkimaan yhtyettä perseelle, kun jätkät velttoilevat, vaikka biisi kuinka tuskissaan huutaa ryhtiä.
KREEP ENSEMBLE
Eeva-Lotta (koskettimet), Kalle (kitara, piano), Daniel (lyömäsoittimet), Jonas (saksofoni), Meri (sello), Osmo (klarinetti)
Viisi kappaletta, yli 40 minuuttia. Melko haasteellista kuunneltavaa, etenkin kun Ensemble suosii vähemmän on enemmän -dogmaa ja tahtikin on verkkainen. En tiedä, kuinka vannoutuneita musiikintekijöitä yhtyeeseen kuuluu, sillä teoriassa tällaistahän pystyisi puuhastelemaan vasurilla, mutta veikkaisin musikanttien olevan rehellisin mielin liikkeellä. Jollain tapaa kiehtovaa Kreep Ensemblen maalailu joka tapauksessa on. Ruutupaperilennokin saksofoni etenkin miellyttää. Viitteitä voi halutessaan vetää jazziin, ambientiin tai nykypäivän minimalistisimpiin post rockaajiin. Kappaleet ovat instrumentaaleja. Itse askarrellut kannet ja mekaaninen konekirjoitussaate täydentävät salaperäistä ja omaehtoista vaikutelmaa.
PIKKU KUKKA
Ari (kitara), Emilia (laulu, koskettimet), Tomi (rummut), Lotta (laulu, klarinetti, koskettimet), Erkka (basso)
http://koti.welho.com/ataimine/pikkukukka
Vaikka edellisestä demosta ei ole kulunut montaakaan tovia, on hommassa ihan toisenlainen ote. Demon korkkaava Lähtölaulu on rockisti sovitettua kansanmusiikkia, jossa hurmaavat pelottomasti vedetyt lauluosuudet, kansanlaulujen rempseys ja kivasti sovitettu haitari. Näin taas muistuttaa puolestaan edellisen demon hillitympää osastoa. Näpertelystä on päästy kokonaan eroon eikä pop-vaikuttimet vesitä musiikin tunnelmaa. Näissä perinteisimmissä pop-kappaleissa tosin edellämainitutkaan hyveet eivät tee lopputulosta erityisen omaperäiseksi. Musiikista välittyvä aitous ja ilo lämmittävät kyllä demoarvostelijaa. Suurempaan sukseeseen on ikävä kyllä tarvittu yleensä rumempia konsteja. Mutta perusteellisempi toteutus ja entistä paremmat kappaleet on luettava Pikku Kukan ehdottomiksi ansioiksi.
POHJOISKOREA
Jani Sipari (laulu, kitara), Jaakko Koskinen (kitara), Sampo Koskinen (basso), Markus Riuttu (koskettimet), Jaakko Lehtonen (rummut)
www.pohjoiskorea.net
Suomenkielistä rockia voi soittaa myös täysin omaehtoisesti. Tämän todistaa helsinkiläinen Pohjoiskorea, jonka nimi on kuulemma adjektiivi, ei substantiivi. Tarkoituksella raa’aksi jätetyt soundit natsaavat hyvin alakuloiseen, paikoin jopa raadolliseen maailmankuvaan, jota terästetään konstailemattomilla kitaroilla ja nuutuneella laululla. Vaikutteista vaietaan viisaasti, mutta yhtymäkohdat voidaan jäljittää aina hamalle 80-luvulle asti, jolloin tällaista hivenen haasteellisempaa rockia oli houkuttelevampaa soittaa. Voisi kai tyyliä joku trendikkäämpi post punkiksikin ehdottaa. Vaikkeivat kappaleet jää heti mieleen, niiden aiheuttama fiilis jää kuitenkin takaraivoon kummittelemaan. Parasta Pohjoiskoreassa taitaakin olla, kuinka itseensä käpertynyt ahdistus ei missään vaiheessa muutu rasittavaksi ruikutukseksi.
TRAFFIC ISLAND
Oskari Ruohonen (laulu, kitara), Santeri Ruohonen (basso), Petri Huhtinen (kitara), Sami Karvonen (rummut)
www.trafficislandmusic.com
Nuoret herrat ovat sisäistäneet siistin pukeutumiskoodin merkityksen. Mutta vaatteet eivät vielä tee bändiä eikä Traffic Island ole sellaisena ihan niin valmis mitä olisin orastavan sukseen perusteella toivonut. Kohtalokas draamarock kepsahtaa keskivertosoundien puristuksessa ihan jokamiehen rockiksi, vaikka kirpsakoita Franz Ferdinand -kitaroita ärhäkästi revitelläänkin. Käsiä on hierottu varmasti yhteen yhtyeen leirissä ympäriltä satavista Bloc Party- ja Killers -viittauksistakin. Studio Apartmentin aggressiivisemmat lauluosuudet ovat kotoisin ihan muusta biisistä (ja musiikkityylistä). Nelikon ajatukset ja tavoitteet luulen kuitenkin ymmärtäneeni ja palasten loksahdellessa kunnolla kohdalleen on jälki varmasti murhaavaa. Biiseistä Day Without Air on paitsi tarttuvin myös bändille itselleen luontevin..
TRI SYKERÖ
Pekka (laulu), Sauli (laulu), Janne (rummut), Juha (basso), Eero (koskettimet), Kari (kitara)
www.trisykero.com
Säälittävää apinointia, huono vitsi vai seminerokasta jatkojalostusta? Vaihtoehtoja Tri Sykeröön suhtautumiseen löytyy. Nu-humpaksi musiikkinsa määrittelevä Tri Sykerö vetelee toden totta humppakompilla, mutta ihan pelkäksi Eläkeläisten perässähiihtäjäksi revohkasta ei kuitenkaan ole, sillä mukana on myös rokimpaa särmää. Tässä oikeastaan tullaan siihen risteykseen, jossa suunta pitäisi valita. Mukana on kuitenkin paljon myös huumoria ja päälleliimattua viihdyttäjäimagoa. Yhtyeellä on selkeästi oma visio, mutta toteutus jää silti hahmottomaksi. Nyt joko ammattimaisempaa otetta peliin, mikseipä oikea laulajakin (nyt riveissä ölisee kilpaa kaksikin solistia) tai vaihtoehtoisesti reilusti huumoriosastolle siirtyminen. Molemmissa joukkueissa pelaaminen ei vetele.
TSUHNA CARNIVAL
Henrik Röman (laulu, kitara), Ari-Matti Levola (kitara), Teemu Wahlroos (basso), Joonas Anttonen (rummut)
www.tsuhnacarnival.net
Nuoria koltiaisia väärän vänkyrän suomirockin pauloissa. Nuoruuden kuulee voimattomassa laulussa ja pikkuisen liian laajalle hajaantuvassa linjassa. Mutta ainakin kitaristeilla on puuhaansa tismalleen oikea asenne välineitä kurittaessaan. Mukavaa myös huomata, että ei olla lähdetty helpoimmalla mahdollisella kaavalla maailmaa – tai maakuntaa – valloittamaan. Rockia ja progea (ja vähän punkiakin) keskenään sotkevat biisit eivät vielä valmiudellaan valloita, mutta teoriassa ei kaukanakaan onnistumisesta olla. Ylipäätään biisejä kannattaisi rakentaa mahdollisimman valmiiksi ja vasta sitten miettiä miten niitä pystyisi äkkiväärällä soitolla maustamaan eikä toisinpäin.
VAALEANPUNAINEN KOHINA
Joona Ikonen (laulu, huuliharppu), Petteri Karppinen (rummut), Markku Pitkänen (koskettimet)
www.vaaleanpunainenkohina.com
Toivottavan teennäisen nimen takaa paljastuu onneksi kaikkea muuta kuin baskeri vinossa väännettyä äänitaidetta. Ultramariiniakin remiksanneen VK:n toinen jalka on elektronisella puolella toisen tavoitellessa maata allensa rockin puolelta. Kiirettä trio ei pidä, vaan kokoonpanon musiikki on hissuksiin tallustelevaa maalailua ihan silkkaan haaveiluun kuitenkaan sortumatta. Pakottomuus ja hienosti välittyvä raukeus peittävät hyvin sen, että kappaleissa itsessään ei ole mitään kovinkaan erikoista. Mutta ammattitaidon osoitus on saada keskinkertaisempikin materiaali rullaamaan. Värikkäästi sovitettua, tyylikkäästi toteutettua ja miellyttävä-ääninen laulaja pistävät toivomaan, että ensi kerralla saisi mukaan joukosta erottuvan täsmähitin. Better Not Mess on näistä kolmesta raidasta allekirjoittaneelle maistuvin.
WITHERSPOON
Antti Arnkil (kitara), Elia Lennes (basso), Jason Levine (laulu), Lauri Kero (rummut)
www.witherspoon.fi
Arvatkaapa kenen näyttelijättären mukaan nimetty Witherspoon valloittaa pienen alkukankeuden jälkeen. Neljän kappaleen demolla särähtää korvaan turhankin riisuttu, karu sointi, kun nätit kantripoppikset eivät rosoa kaipaisi. Mutta kylläpä yhtyeen viehätys sieltä alkaa pilkistää. Alt. countryyn ja power poppiin viittaavien helsinkiläismusikanttien lahjakkuus ei perustu ensisijaisesti niinkään lauluihin, vaan oivalliseen tunnelman rakentamiseen. Tyylilajin jippoja on käytetty löysällä kädellä, mikä ei juurikaan haittaa. Tällaisen musiikin onkin kuulostettava juuri tältä – sydämelliseltä ja hieman kaihoisalta, mikä jättää rintaan mukavan lämpimän tunteen. Ja kyllä: Science todellakin kuulostaa Weezerilta, Teenage Fanclubin varjo lankeaa puolestaan koko demolle.