Hyvää matkaa, Ilkka ”Emu” Lehtinen – Digeliuksen Emu oli suunnannäyttäjä, opettaja ja musiikkimies viimeisen päälle

Soundin avustajat Arttu Tolonen, Esa Kuloniemi ja Pekka Laine kertovat muistojaan edesmenneestä musiikkitietäjästä.

Saku Schildt

Suomalainen musiikkiväki tyrmistyi tänään kuullessaan, että Helsingin Viiskulmassa sijaitsevan Digelius-levyliikkeen omistaja Ilkka Lehtinen on kuollut. Paremmin Emu-nimellä tunnettu Lehtinen menehtyi sairauskohtaukseen 70-vuotiaana. Hänen kuolemastaan uutisoivat muun muassa Radio Helsinki, Helsingin Sanomat ja Rumba.

Lehtinen oli mies, jonka jokainen eteläisen Suomen jazz-diggari ja maailmanmusiikin ystävä tiesi. Digelius perustettiin vuonna 1971, ja Lehtinen oli mukana kaupan toiminnassa alusta alkaen. Hän ehti pitkällä urallaan osallistua myls monen Soundin kirjoittajan musiikkikasvatukseen, ja seuraavaksi avustajamme Arttu Tolonen, Pekka Laine ja Esa Kuloniemi kertovat muistojaan Viiskulman suuresta miehestä.

Näkemiin, Emu, ja kiitos kaikesta.

Esa Kuloniemi

”Ostin ekat kunnon blueslevyni 1970-luvun alussa Emulta postiennakolla vähän Digeliuksen perustamisen jälkeen. Muddy Watersin Sail On ja Robert Johnsonin King of the Delta Blues Singers 1 olivat hankintalistalla. Siitä eteenpäin Digis oli maalaispojan keidas ja levynhankintareissujen ykköskohde.

Mistään muualta Suomesta ei löytynyt siihen aikaan vastaavaa valikoimaa. Sain aina huippupalvelua. Jos jotain kysymääni levyä ei ollut valikoimissa, se tilattiin, ja sain sen saapumisesta jopa ilmoituksen puhelimitse.

Hänellä tuntui olevan loputtomasti kaskuja musiikista ja sen piirissä toimivista hahmoista. Usein ne perustuivat omakohtaisiin kokemuksiin, sillä Emu tunsi kaikki.
– Esa Kuloniemi

Vähitellen Emusta tuli kaveri. Kun muutin Stadiin 1982, kävin Digiksessä säännöllisesti ja varsinkin 1980-luvulla Tehtaankadulle muutettuani käytännössä päivittäin. Ihailin Emun tietomäärää, varsinkin mitä jazziin tulee ja muutenkin.

Hänellä tuntui olevan loputtomasti kaskuja musiikista ja sen piirissä toimivista hahmoista. Usein ne perustuivat omakohtaisiin kokemuksiin, sillä Emu tunsi kaikki.

Kun Honey B. & T-Bones teki ensimmäiset omakustanteensa, oli luonnollista tarjota niitä myyntiin Digeliukseen. Emu tietenkin otti ne auliisti valikoimiinsa. Kun poikamme Mooses oli syntynyt ja olin vaunujen kanssa ensi kertaa Viiskulman suunnalla, tuli Emu myymälästä jo kadulle huutamaan, että mitäs sä oikein siellä työntelet, tulehan näyttämään.

Perheemme tapasi Emua noihin aikoihin usein Ekbergin sunnuntaibrunssilla, josta hän yleensä painui suoraan liikkeeseen järjestelemään hyllyjä seuraavaa työviikkoa varten. Kerran olimme koko perhe kolmen viikon lomareissulla Goalla ja paluumatkalla yllättyimme, kun Emu pompsahti lähtöterminaaliin. Toki tiesin hänen olevan raskaan sarjan lintubongari, mutta nyt ymmärsin harrastuksen vakavuuden. Goa oli kuulemma yksi keskeisistä muuttolintujen pysähdyspaikoista, ja Emukin oli pamahtanut paikalle viikoksi jotain erityistä haikaralajia kiikaroimaan.

Pikkuhiljaa myös pojastani kasvoi Digeliuksen asiakas. Erityisen liikuttunut olin, kun Milo & Moses sai vetää esikoislevynsä julkkarikeikan viime vuonna Digeliuksessa. Vaikka keikka oli pelkkää promoa, antoi Emu jokaiselle kundille palkkioksi jonkun vapaavalintaisen älppärin myymälän valikoimista. Näin kasvatetaan uutta harrastajapolvea.

Sain suruviestin Emun poismenosta kesken paluumatkan Ruotsista autolautalle. Haikeaksi meni tunnelmat. Kirjoitan tätä melkoisen tunnekuohun vallassa, mutta itselleni tämä merkitsi yhden aikakauden loppua.

Suomalaiselle levykauppaskenelle tämä oli vastaava menetys kuin Peter von Baghin poismeno dokumentaatiolle tai B.B. Kingin kuolema bluesmaailmalle. Elämää suurempi ikoni, arkkihipsteri on poissa.”

Arttu Tolonen

”Digelius on ainoa levykauppa, jossa olen soittanut keikan. Ja sain levypalkan! Mielestäni ilman Emua Suomi olisi vähemmän sivistynyt maa. Emu ei kuulunut siihen levykauppiaiden luokkaan, joiden sisällä asuu pieni sadisti, vaan kauppaan oli tervetullut jazzin diggailua aloittavana 14–15-vuotiaana räkänokkanakin. Aloitin urani äänitteiden ongelmakäyttäjänä Fennica Kettusesta, mutta lisäsin Digeliuksen listaan aika pian.

Emu ei koskaan muumioitunut, kuten jotkut osat jazz-kenttää.
– Arttu Tolonen

Soittopalkaksi taisin löytää hajonneen kappaleen tilalle uuden Gateway 2 -levyn. Se on Abercropmbie–DeJohnette–Holland-kolmikon mestariteos, yksi parhaita ECM-tuotopksia.

Digeliuksella otettiin myös hyvin haltuun kaikki uusi kupliminen – sekä koti- että ulkomainen. Emu ei koskaan muumioitunut, kuten jotkut osat jazz-kenttää.

Helvetin mukava mies, ja aina hyviä suosituksia tiskillä.”

Pekka Laine

”Varhaisin muistikuvani Digeliuksesta on 1970-luvun lopulta, kun menin pari vuotta vanhemman kaverini kanssa kauppaan hakemaan hänen varaamaansa The Doors -levyä.

Muistan elävästi hämmennykseni. Olin tietysti käynyt levykaupoissa aiemminkin lukuisia kertoja: Musiikki-Fazerin isossa myymälässä, Stockan levyosastolla, lapsena Punavuoren pornokauppa–levydivareissa kysymässä Sladea ja Stadin muissakin kaupoissa – aina taskussa liian vähän paalua suhteessa mielihaluihin.

Digeliuksen tapaista kauppaa en ollut nähnyt, ja jähmetyin hieman. Tunnelma kaupassa oli leppoisa ja harras. Samantapainen kuin lapsuuden lempipaikassani, Rikhardinkadun pääkirjastossa.

Emu ei koskaan syyllistynyt monien ’hyvien liikkeiden’ peruskaavaan, jossa asiakas joutuu herkästi nolatuksi huonon makunsa tai tietämättömyytensä vuoksi.
– Pekka Laine

Musiikki soi, pitkätukat puhuivat asiallisesti jostain levystä ja parrakas herrasmies tiskin takana kysyi: ’Mitä saisi herroille olla?’. Levyt haettiin takahuoneesta kelmutettuihin kansiin, ja ostoksista sai saatteeksi jonkun nasevan luonnehdinnan.

Samainen kaverini innostui vanhasta jazzista ja osti vähän myöhemmin erittäin esoteerisen kuuloisen ja näköisen levyn Digeliuksesta. McKinney’s Cotton Pickers. Kiehtovaa musiikkia, joka on jotain hämärää sukua lempimusiikilleni rockabillylle.

Levy oli hienosti tehty. Kuvat ja kansitekstit viimeisen päälle. Tällaistakin on olemassa.

Tuijotin äänilevyä, joka näytti salaperäiseltä viestiltä toisesta maaimasta. Digeliuksen äijä tiesi nämä kaikki ja kuulemma tilaa lisää, jos kaupassa ei ole valmiina.

1980-luvun alussa oma hana aukesi ja varsinainen asiakkuus alkoi. Emu tilasi paksusta Schwannin katalogista osoittamiani levyjä. Oltiin matkalla juurille, ja Digelius toimitti lääkkeet.

Bob Wills & His Texas Playboys. Clyde McPhatter & The Drifters. The Dixie Hummingburds. Five Blind Boys. Näillä nimillä on minulle valtava symboliarvo. Ne edustavat sitä taitekohtaa, jossa pelleily loppuu ja siirrytään kovempiin litkuihin. The real thing.

Digelius on aina edustanut minulle syventymistä ja asioiden haltuun ottoa, etsimistä ja löytämistä. Muutama vuosi roots-herätyksestä kuvaan tuli jazz, ja osoite oli selvä. Digelius ja Emu osoittivat tien suoraan ytimeen.

Mites toi kitarajazz? Näitä levyjä on paljon, ja rahat riittävät tällä kertaa yhteen. Ota tuo. Kenny Burrell: Midnight Blue, Blue Note Records.

Saatana! Parasta ikinä missään!

Sama kuvio toistui monta kertaa. Coltrane tuntui jotenkin raskaalta mälliltä, mikä avuksi. Emun vastaus oli, että niin, sun kanssahan puhuttiin viime viikolla Ben Websteristä ja balladeista. Osta Ballads ja kokeile sitä.

Aina suoraan hermoon!

Emun ote kaupan pyörittämiseen oli totaalista ja suvereenia, mutta jos yksi asia hänen vahvuuksistaan pitää nostaa ylitse muiden, se oli opastamisen taito.

Olemme olleet etuoikeutettuja, että meillä on ollut Emun tapainen majakka keskuudessamme. Taidan pyöräyttää Kenny Burrellin Chitlin Con Carnen Emu Lehtisen muistolle.

Sen voi tehdä monella tapaa. Emu ei koskaan syyllistynyt monien ’hyvien liikkeiden’ peruskaavaan, jossa asiakas joutuu herkästi nolatuksi huonon makunsa tai tietämättömyytensä vuoksi. Häh, Tom Waits? Kai sä tiedät, että Dr. John ja Captain Beefheart olivat ensin? Et vai. No voi voi.

Tätä ei koskaan kuultu Emun tiskillä. Hän ei ollut ylimielinen eikä holhoava, vaikka tiesi JÄRKYTTÄVÄN paljon musiikista.

Nuorempana tuli besserwisseröityä paljon, ja omiin kaikkein paksuimpiin heittoihin Emulta tuli joskus huumorilla höystettyä vastapalloa. Joillakin kommenteilla oli pysyvä vaikutus.

Jossakin vaiheessa 1990-luvulla aloin hitaasti ymmärtää oman rajoittuneisuuteni musiikkihemmona. Suurimmasta osasta musiikkia olin pihalla, vaikka olin kuvitellut toisin. Emu ja Digelius omalla esimerkillään auttoivat ymmärtämään fakki-idiotismin traagista luonnetta.

Maailmanmusiikin, kansanmusiikin ja härömmän materiaalin voimakas vyöry liikkeen valikoimiin pistivät oman pääni ihan solmuun. Mitä hiton musaa tämä kaikki on? Emu oli muina miehinä. Musaa, nimenomaan.

Hän oli opettaja ja sivistäjä myydessään levyjä. Ikinä ei koulussa ole ollut yhtä hauskaa.

Viime vuosina omat käyntini Viiskulmaan harvenivat rajusti. Pitkiin aikoihin en käynyt lainkaan. Silti tieto Emun kuolemasta iski johonkin syvälle. Tajusin, kuinka paljon tietyt elämäni avainlevykaupat ovat muokanneet minua.

Ammatti, elämäntapa, kuka olen – moniin perusjuttuihin liittyvät musiikki ja äänilevyt. Jokainen tarvitsee viisaita opastajia musiikin sokkeloissa.

Olemme olleet etuoikeutettuja, että meillä on ollut Emun tapainen majakka keskuudessamme. Taidan pyöräyttää Kenny Burrellin Chitlin Con Carnen Emu Lehtisen muistolle.

Kiitos kaikesta.”