Kolumni: Naiset eivät ole kaupallisesti kiinnostavia

Lehdistökuva elokuvasta Juice.

Suomen elokuvateollisuuden sedät näyttävät olevan hulluina liikaa juoviin miehiin. Merkittävistä naisartisteista kertovat elokuvat loistavat yhä poissaolollaan, kirjoittaa Arttu Seppänen.

Muistellaanpa hetki hienoa, juuri päättynyttä elokuvavuotta. Muutama kohokohta oli ylitse muiden.

Esimerkiksi Armi kertoi hienosti missin transformaatiosta iskelmäartistiksi. Sydäntäsärkevä elokuva näytti, miten Armi Aavikon tapahtumarikas mutta kuluttava elämä päättyi lopulta liian aikaisin ja traagisesti.

Viihdemoguli Dannyn kuvaa ei turhaan siloteltu. Elokuvassa Armi ei ollut Dannyn varjossa, vaan päähenkilö. Edistyksellistä. Annikki puolestaan näytti osuvasti ja voimaannuttavasti, miten nainen raivasi itselleen iskelmälaulajana 50- ja 60-luvulla tilaa miesvaltaisella alalla ja tanssiorkesterikulttuurin puristuksissa.

Yksi ehdoton kohokohta oli 80-luvulle sijoittuva Satan in Love, joka kertoi kulttiartisti Emilian elämästä. Elokuva esitti hänet miehisen halun kohteen sijaan itsenäisenä italodiscoa esittävänä monitaiturina, joka osasi useita eri kieliä ja oli muusikon lisäksi kuvataiteilija. Puhumattakaan Kaijasta, joka kertoi tarinan yhä aktiivisesta taiteilijasta. Rajaus oli tehty osuvasti artistin viime vuosille, kun uran hiljaiselon jälkeen vanha kansansuosikki nousi suositummaksi kuin koskaan.

Valitettavasti mitään näistä äsken mainituista elokuvista ei ole oikeasti tehty.

Populaarikulttuuri vaikuttaa todellisuuteen, sillä sen sisällä asioita normalisoidaan. Ei ole siis yhdentekevää, millaisia tarinoita pidetään tärkeinä. Ja kuka on elokuvan arvoinen.

Kävin katsomassa Juice-elokuvan ennen vuoden loppumista. Ennen elokuvan alkua kankaalla näytettiin mainos ensi syksynä ensi-iltaan tulevasta Kari Tapion elämäkerta-elokuvasta.

Juice-elokuva näytti, kuinka sanavalmiille veijarimuusikolle keitto maistui. Ihan kuin olisin nähnyt tämän pari kertaa jo aiemmin.

Juice on kuin lannistunut ja väsynyt trilogian päätösosa, jota edelsivät Rauli Badding Somerjoen ja Irwin Goodmanin elämäkertaelokuvat. Ja mitäpä veikkaatte, millaisena hahmona ”Klabbi” esitetään tulevassa elokuvassa?

Eivät nämä elokuvat miehiä varsinaisesti mairittele, pikemminkin päinvastoin. Tarinoilla, popkulttuurilla ja sen sisällä tehdyillä valinnoilla on kuitenkin väliä.

Populaarikulttuuri vaikuttaa todellisuuteen, sillä sen sisällä asioita normalisoidaan. Ei ole siis yhdentekevää, millaisia tarinoita pidetään tärkeinä. Ja kuka on elokuvan arvoinen.

Näitä kaavaltaan hyvin identtisiä mieselämäkertaelokuvia katsellessa saa helposti vaikutelman, että ainoa kiinnostava tarina kotimaisessa popmusiikissa on liikaa juova mies. Sellainen, joka kohtelee läheisiään huonosti eikä juuri kunnioita yleisöäkään, joka rappiotaiteilijaa niin kovasti rakastaa.

Eivät naiset suinkaan rakastu renttuihin, vaan elokuvateollisuuden sedät. Naisia ei nähdä kaupallisesti kiinnostavina aiheina. Ainakin on vaikea keksiä mitään muuta syytä, miksi naisista kertovia elokuvia nähdään niin vähän valkokankaalla.

Suomessa elokuvien tekemistä pidetään hankalana juuri rahoituksen vuoksi. Käytännössä tekijät ovat riippuvaisia Elokuvasäätiön tuesta. Olisi myös mukavaa, että elokuva menestyisi, niin saisi tehdä myös seuraavan.

Jos siirrytään popmusiikista vaikkapa kirjallisuuteen, tilanne näyttää entistä absurdimmalta. On käsittämätöntä, ettei Minna Canthin tai Saima Harmajan kaltaisista voima-hahmoista ole tehty elokuvaa. Tove Janssonista sentään on viimein tekeillä elämäkertaelokuva. Toivottavasti ei vain siksi, että Tove tykkäsi juoda jallua.

Syntyy vaikutelma siitä, että elokuvantekijät suorastaan pelkäävät tehdä elokuvia merkittävistä suomalaisista naisista. Ja kieltämättä hankala niissä on nähdä kaupallista potentiaalia, jos sellaisesta ei ole edes kokemusta.

Miehinen kaanon on jo olemassa, ja valmis sapluuna jatkojalostusta varten.

Muutos tapahtunee hitaasti. Tällä hetkellä kiinnostavinta kotimaista popmusiikkia tekevät juuri naiset. He jättävät perinnön, jota ei voi olla noteeraamatta myös elokuvien puolella.

Niin kotimainen musiikki- kuin elokuva-ala on ollut jo pitkään miehinen. Vasta viime vuosina Selma Vilhusen kaltaiset naiset ovat saaneet jalansijaa ohjaajina.

Kenties miesohjaajia kiinnostavat ensisijaisesti miesten tarinat.

Sen ei pitäisi olla niin.

Teksti: Arttu Seppänen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/19.