Neitsyys meni – 20-vuotias Aura ensimmäisen kerran soittimessa

Neitsyys meni -sarjassa Soundin toimittajat menettävät neitsyytensä klassikkolevyille. He hyppäävät kanonisoitujen mutta itselle täysin tuntemattomien albumien kimppuun puhtain korvin ja avoimin mielin.

Tällä kertaa Juho Äijö tutustui CMX:n neljänteen albumiin, 20 vuotta sitten julkaistuun Auraan. Albumi oli CMX:n läpimurtolevy, joka nousi albumilistan kolmanneksi. Tyylikkäästi tuotettu, jousilla höystetty ja useita popiksi luokiteltavia lauluja sisältävä albumi otti tyylillisesti suuren loikkauksen alku-uran ankaraan punksoundiin ja äkkiväärään rypistykseen.

Sarjan edellisissä osissa Antti Luukkanen tutustui Televisionin Marquee Moon -debyyttiin, Eero Tarmo sukelsi The Curen Disintegrationin sisään, Arttu Tolonen altisti itsensä Hurriganesin Roadrunnerille ja Visa Högmander korkkasi Bob Dylanin Blonde On Blonden.


NEITSYYS MENI
CMX: Aura (Herodes, 1994)

Myönnän – en ole kuuna päivänä kuunnellut ainuttakaan CMX:n levyä. Tutustumista ei ole helpottanut yhtyeen status suomirockin kultaisena lehmänä, joka ei pysty tekemään mitään väärää. Vaan onko tuo patsas korokkeineen arvoisensa palvonnan kohde vai pelkkää sulatettua rihkamaa?

Välttelin tietoisesti Auran laittamista levysoittimeen, ikään kuin peläten omaa reaktiotani. Käsitykseni CMX-fanista on aina ollut itsestään liikoja luuleva filosofianopiskelija, joka hakee onton kulttuurielämänsä täytteet kuuntelemalla näennäisen vaativaa ja/tai syvällistä musiikkia, joka on kevyimmilläänkin progressiivisa elementtejä sisältävää. Ihminen, joka ihailee kaikkea, mitä pystyisi olemaan mikäli uskaltaisi.

Nykyään lähinnä Hesarin turvonneista ruokakolumneistaan tunnettu, juustoihin ja punaviiniin mieltynyt A.W. Yrjänä taas on nostanut karvat pystyyn puistatuksesta. Vahva monotoni, kuten hänen ääntään voisi kuvailla, ei ole herättänyt sisälläni yhtään mitään, joten hänen sanoituksensakin ovat menneet korvasta sisään ja tulleet suoliston kautta kaasuna ulos. Kyseinen laulutapa toimii Lou Reedin kohdalla, mutta mikä hänen kohdallaan nyt ei toimisi? Olen siitä huolimatta pitänyt Yrjänän kahta ensimmäistä runokirjaa (Arcana, 1997 ja Rota, 2000) ihan kivoina.

”Vahva monotoni, kuten hänen ääntään voisi kuvailla, ei ole herättänyt sisälläni yhtään mitään.”

Noh, laitan levyn soimaan. Ei kai siitä mitään haittaakaan ole. Varaudun silti juustolautasella.

Levyn avaava Mikään ei vie sitä pois yllättäen toimii. Itseasiassa todella hyvin. Jostain syystä kappaleesta tulee paljon mieleen joiku, mikä johtunee Yrjänän laulusta, tasaiseen rytmiin hoilatuista sanoituksista. Kolme minuuttia ja kaksikymmentäyksi sekuntia kuluvat nopeasti.

Sametinpehmeää sen sijaan muistuttaa kaikista niistä asioista, jotka ovat pitäneet asuntoni CMX:stä puhtaana. Näennäisen runolliset sanoitukset, Yrjänän aivan helvetin ärsyttävä karjuminen ja väkinäiseltä kuulostavat aika-arvokikkailut puuduttavat. Biisi on vähän kuin Faith No Morea tylsimmillään ja jähmeämmillä soundeilla.

Otan palan sinihomejuustoa.

Elokuun kruunu sen sijaan toimii e-rit-täin hyvin. Vaikka sointukulku onkin klassista poppia, rikkoo yhtyeen ominaissoundi sen palasiksi. Kenties olen tähän asti kuullut vain ne väärät CMX:n kappaleet. 90-lukulainen, säröinen komppikitara ja Johnny Marrin mieleen tuova cleani arpeggioriffi luovat mielenkiintoisen ristiriidan, ja tunnelmaa maustavat säkeistöissä kuultavat akustiset kitarat. Laulumelodia on upea. Palvon! Myös Saarikoskilaiset sanoitukset toimivat.

Tämän halusitko minulle opettaa
tämän tahdoin nähdä
kun kävelimme pimäessä peläten ja viluissamme aina rantaan asti
Taivaalla ei kuuta näy
onhan silti tähdet
on vielä kesä, mutta kohta on syksy

Muistan ala- ja yläasteen vaihteessa kun muutamaa vuotta vanhemmat (kovat) pojat luukuttivat Ruoste-singlelohkaisua hardcorepunkin lomassa ja pitivät, vastaajasta riippuen, Yrjänää ja/tai Halmkronaa neroina. Muistan kyllä kappaleen, ja etenkin sen musiikkivideon hyvin. Cloaca Maxima -kokoelma (1997) löytyi kutakuinkin jokaisesta taloudesta. Kenties tämän vuoksi en ikinä vaivautunut tutustumaan yhtyeeseen – se yksinkertaisesti oli minulle liian arkinen, kuin sanomalehden osio, joka jää aina lukematta. Talvikuningas-albumin (2007) kaltaiset hälyttävän keski-ikäiset hassutteluprojektit olivat omiaan lisäämään inhoani CMX:ää kohtaan. Aikuiset miehet larppaamassa Tähtien Sotaa.

Keski-ikäiset hassutteluprojektit olivat omiaan lisäämään inhoani CMX:ää kohtaan

Mikä Ruosteen ongelma sitten on? Sanoitukset yksinkertaisesti toimisivat paremmin erillään, tai osana jotain muuta kappaletta, sillä sävellyksenä Ruoste on aika saatanan tylsä. CMX goes muzak. Hohhoijaa. Haen tunnelmaan pääsemiseksi juustokimpaleen kappaleen soidessa, mutta valitettavasti punaviiniä en kotoani löytänyt.

Herään neljä minuuttia ja kaksi sekuntia kestäneestä horroksesta kidutukseen.

Mitä helvettiä tämä nyt on? Nainen tanssii tangoa. EI NÄIN!

Koko kappale kuulostaa aivan Pirkka-Pekka Peteliukselta imitoimassa Vesa-Matti Loiria imitoimassa pula-ajan iskelmälaulajaa. Selkeästi levyn teennäisin kappale, jonka toivon olevan yhtyeen sisäinen vitsi. Pelkään, ettei se ole. Sen tekijät pitäisi upottaa painekammiossa Itämereen ja pakottaa kuuntelemaan luomaansa auraalista (anaalista) joukkotuhoasetta hamaan loppuun asti. Nainen tanssii tangoa on ääni, joka kuuluu, kun dada härskiintyy ja muuttaa väriä.

Tässä välissä on kuitenkin pakko todeta Auran olevan albumina vähintäänkin mielenkiintoinen. Puolet kappaleista ovat loistavia, osa puolestaan tukkoisia vitsejä, joita 20 vuotta sitten kai pidettiin omaperäisinä.

Levyn keskiössä paikkansa pitävä Turkoosi on niin ikään Elokuun kruunun sisar, jossa kuuluu vaikutteita yhtälailla The Curesta kuin Värttinästä. Lopun puhaltimet ja rönsyilevät kitarat luovat välähdyksiä David Sylvianin 80-luvun sooloalbumeista, ja luonnon tekstuurin avulla ihmistä kuvaavat, jopa filosofiset sanoitukset ovat häkellyttävät.

Yhtä vähän kuin lakata hengittämästä
ja jatkaa elämistä
Voin minä sinua lakata pyydystämästä

Miksi CMX ei tehnyt vastaavia kappaleita levylle enemmän?

Myönnän säpsähtäneeni Kultanaamion lähtiessä soimaan. Biisin rakkauskuvaston avausrivit resonoivat yhtä lailla albumikokonaisuuden aiheuttaman turhautuneisuuden kanssa:

Minä vihaan sinua
Minä haluan sinua

Kultanaamio on täydellinen popkappale. Säkeistön bassoriffi ja kyyniset, uskontoa, uskollisuutta ja himoa käsittelevät sanoitukset antavat tietä joka toistolla paisuvalle kertosäkeelle, mutta varsinainen pommi putoaa toisessa säkeistössä:

Rakensinko turhaan sinun varaasi ja saanko pettyä
Etsin jotain kirjaa johon luottaa, jossa meidät kerrotaan
Alttaritaulun sävyt, jotka koetimme niin huolella vangita
Haalistuu ja kärsimykseen päättyy tämäkin näytelmä

Toisessa kierrossa esiin nousevat jouset korostavat, vaikkakin toteamukseni on banaali, kaikkea mitä kappale käsittelee. Ja ne kitarat… harvoin kaksi täysin erityylistä soittajaa saavat aikaiseksi samaan aikaan vahvan ja kosketuksesta tomuksi hajoavan muurin. Rasio ja Halmkrona, I salute you.

Raskas jatkaa nimestään huolimatta hienolla poplinjalla, tosin en vieläkään pääse yli A.W. Yrjänän karjumisesta. Korottaessaan ääntä hän kuulostaa kuin olisi tukehtumaisillaan punaiseen kashmirhuiviinsa. Tai goudaan. Sanoituksetkaan eivät ole mitkään kummoiset.

Rasio ja Halmkrona, I salute you.

Talvipäivänseisaus on Auran hienoin balladi. Liki täysin Veikko Huuskosen kuulaaseen jousisovitukseen nojaavan kappaleen sanat ovat levyn selkein tarina, ja vaatii rohkeutta hyödyntää mytologiaa ja luontoviittauksia samassa kappaleessa ja saada se kuulostamaan hyvältä.

Suomalaista mielenmaisemaa nimensä puolesta kuvaava raskassointuinen Työt Ja päivät kiemurtelee riffillään kuin kivikkoon eksynyt kyy. Ajassa 2:10-2:12 kuin puskista tuleva tauko korostaa seuraavan säkeistön synkkyyttä:

Sinä kesytät kylpyhuoneessa neljä mustaa lintua
ne on avuttomia, rumia, paholaisen petoja
Kaikki tämä kuolema menee tekojemme edelle
kirjoittaa uudemman runouden, lausuu ääneti viimeiset sanat

Kappaleessa on myös aivan i-has-tut-tava Swansin mieleen tuova atonaalinen kitarasoolo. Oi kunpa levyn muutkin kappaleet olisivat tämän kaltaisia!

Pilvien kuningas. Ensimmäinen reaktioni oli ”tuleepa tästä paljon mieleen NYPD Bluen tai jonkin muun poliisisarjan teema”. Rhodes kimaltelee hopeisena pimeydessä. Käytännössä Pilvien kuningas on äärimmilleen venytettyä minimalismia, pientä avaraa ja pohjoista leveyttä (sic). Juuri kun CMX on viemässä kappaletta Pink Floydin Echoes -kappaleen (1971) svääreihin, purkaantuu se raskaampaan outroon. Led Zeppelin -lainauksille on pakko naurahtaa. (Achilles Last Stand (1976) sekä The Wanton Song (1975), joka jo itsessään lainaa Immigrant Songin (1970) riffiä.)

Kaiken raskauden ja raadollisuuden jälkeen sanalla sanoen kaunis nimikkoraita Aura toimii liki täydellisenä pysähdyksenä. Se on herkkä olematta liian sentimentaalinen tai näennäisen kaunis. Luonto ja talvi ovat jälleen läsnä, mutta tällä kertaa pysähtyneisyytenä ja raukeutena, hieman jos ihminen olisi jahdannut itseään läpi syksyn huomatakseen oman heikkoutensa. Kappale, joka olisi pitänyt julkaista singlenä juustoisen Ruosteen sijaan.

Talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
Opimme enemmän toisiamme
Opimme ajoissa luopumaan

En tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

Summa summarum: Olen hämmentynyt. En uskonut pitäväni levystä, mutta jokin siinä vetää minua puoleensa. Aura on epätasainen, osittain näivettynyt, tiukasti aikansa tuote ja ajatuksia herättävä. Yrjänän luontoviittauksia viljelevät sanoitukset koostuvat pikemminkin rivien väliin kirjoitetusta proosasta varsinaisen tekstin ollessa vain tukipilari. CMX on raskas kuulostamatta siltä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi pop päästäkseen helposti kaanoniin.

Turhauttava albumi. Laitan sen uudelleen soimaan.

Juho Äijö


 

Kuuntele itse: