Neitsyys meni – Roadrunner ensimmäisessä kuuntelussa

Neitsyys meni -sarjassa Soundin toimittajat menettävät neitsyytensä klassikkolevyille. He hyppäävät kanonisoitujen, mutta itselle täysin tuntemattomien albumien kimppuun puhtain korvin ja avoimin mielin.

Tällä kertaa Arttu Tolonen tutustuu todelliseen kotimaiseen klassikkolevyyn: Hurriganesin Roadrunneriin. Get Onilta ei ole voinut välttyä elämässään Arttukaan, mutta muilta osin Remun, Cissen ja Albertin triojytä on ollut tähän saakka vierasta.

Sarjan edellisissä osissa Antti Luukkanen tutustui Televisionin Marquee Moon -debyyttiin ja Eero Tarmo sukelsi The Curen Disintegrationin sisään.


NEITSYYS MENI
Hurriganes: Roadrunner (Love Records, 1974)

Saatan olla Suomessa siinä vähiten Hurriganesia kuulleessa yhdessä prosentissa. Asuin lapsena pitkään itäisessä Afrikassa ja nuorena sekä aikuisena Yhdysvalloissa. Klassisen lisäksi kotona kuunneltu kotimainen oli Loiri/Leinoa ja Pepe Willbergiä.

Mummolassa oli tädin vanhoja levyjä, joista Roadrunner oli yksi. Ei tullut koskaan kuunneltua, mutta muistan gatefold-kansien sisäpuolelta foneettisesti kirjoitetun lyriikkalapun. Englanniksi koulujaan käyvää pikkupoikaa se huvitti suuresti.

Lähtiessäni nyt kuuntelemaan Roadrunneria ensimmäistä kertaa olen siis kuullut vain Get Onin, enkä ole varma olenko sitäkään kuunnellut koskaan kokonaan. Ehkä vahingossa. Ehkä vain hetken jonkun jääkiekkomaalikimaran taustalla, jolta olen varmasti parin atleettisen suorituksen jälkeen vaihtanut kanavan pois. En missään nimessä ajatuksella.

On mahdollista, että aliarvioin altistumiseni määrän ja Hurriganes on osa maan ambienttia äänimaisemaa, mutten usko olevani väärässä.

”70-luvulla Suomessa tehtyjä levyjä vaivaa joskus lievä tunkkaisuus. Siitä ei ole tässä tietoakaan.”

Tajuntani on tietenkin marinoitu Roadrunnerin klassikkostatuksella, joten ei tähän ilman ennakkoasenteita tai täysin tietämättömänä voi lähteä. Suhtaudun lähtökohtaisesti skeptisesti bändeihin, jotka ammentavat 50-luvun rock’n’rollista. Se onnistuu niin harvoin. Järvisen soololevyjä kuunnelleena olen aina vähän ihmetellyt hänen statustaan kitaristina. Niillä soittaa käsistään kätevä jätkä, mutta materiaali on pääosin aika heikkoa. Kitarasankarin kirous.

Itselle tuli yllätyksenä Roadrunnerin biisimateriaalin monimuotoisuus – kaikkea löytyy fiftarirockista 60-luvun purkkaan ja 70-luvun jytään. Olin mieltänyt levyn yksiulotteisemmaksi. En tiedä miksi. Itselle tasavahvasta joukosta muiden yli nousevat It Ain’t What You Don pahaenteinen boogie, Mister X:n raskaahko junttaus, joka tuo energialtaan mieleen Yardbirdsin holtittomimmat rhythm’n’blues/rave up –hetket, Cisse Häkkisen sytkärit kattoon –otteella tulkitsema I Will Stay, energinen Oowee-Oohla ja levyn päättävän Roadrunnerin mahtava intro.

Myös levyn soundi on aika huikea. 70-luvulla Suomessa tehtyjä levyjä vaivaa joskus lievä tunkkaisuus. Siitä ei ole tässä tietoakaan. Rummut kuulostavat teräviltä ja varsinkin haitsu on hienoa kuunneltavaa.

Järvisen kitarasoundi on uskomattoman hyvin läjässä eikä soitossakaan ole havaittavissa mitään rönsyilyä. Yllätyksenä tuli myös miehen soiton duurivoittoisuus, eli väsynyttä mollipentatonista bluesrevittelyä ei levyltä löydy. Ja esimerkiksi Hey Groupien sooloa kuunnellessa tuntuu uskomattomalta, että Järvinen veti kaikki soolonsa sisään yhdessä päivässä, liikoja asiaa etukäteen funtsimatta. Veto on niin komeasti rakennettu.

Roadrunnerin kanssa vietetyn ajan jälkeen ymmärrän kaikki vuosien varrella kuulemani Järvis-läpät aivan eri tavalla.

”Tuntuu uskomattomalta, että Järvinen veti kaikki soolonsa sisään yhdessä päivässä, liikoja asiaa etukäteen funtsimatta.”

Get On menee biisinä samalle listalle kuin vaikka Freen All Right Now – maailman fundamentaalisen ennalta-arvaamattomuuden vuoksi kestohiteiksi nousseet kappaleet, jotka eivät millään muotoa edusta levyjensä antoisinta matskua. Se kuulostaa paremmalta ilman maalikimarakuvastoa, mutta on siitä silti aika vaikea millään tasolla innostua. Järvinen toki loistaa ja lead-soitosta kuultaa läpi älykkyys, joka luo herkullisen kontrastin itse biisin ja hauskalla tavalla palikan esityksen välille.

Roadrunner on hieno levy. Kyllä sitä kelpaa kuunnella vuosien 1974 ja 1975 muiden merkkitapausten kanssa rinnakkain. Ensimmäisenä mieleen tulevat Dr Feelgoodin Down By The Jetty ja Malpractice, jotka ovat omia kestosuosikkeja. Vaikka Roadrunner ei ehkä kipua eniten kuunneltujen levyjen joukkoon, niin nyt tekee mieli tutustua varovasti bändin muuhunkin tuotantoon.

Vinkkejä ja lähestymiskulmia otetaan vastaan.

Arttu Tolonen


 

Kuuntele itse