Kolmannen albuminsa otsikossa Vesta lupaa laittaa Suomen soimaan. Kannessa artisti on suomalaisessa järvimaisemassa. Hänen puvussaan on suomalaisia viirejä ja kädessään suomalainen kantele.
Suomi ympäröi Vestaa myös haastatteluhetkellä. Hän on mökillään idyllisen luonnon keskellä.
– Se, että mulla on mahdollisuus maadoittua tällaisessa ympäristössä, on tosi arvokasta, Vesta huokaa hymyillen.
Tätä ajatusta ei tarvitse ihmetellä kauan. Vestan elämässä riittää hektisyyttä. Yhtenä päivänä hän saattaa olla keikalla satojen ihmisten edessä, seuraavaksi The Voice of Finland -studiossa ja pian viikkotolkulla Vain elämää -kartanossa.
– Kun olin vasta aloittanut artistiuteni ja ollut pari vuotta sen pyörteissä, homma kävi nopeasti niin raskaaksi, että hankin mökin. Opin siihen, että mun on päästävä metsään keikkojen jälkeen, Vesta kertoo.
– Aiemmin olin mennyt hälinästä kotiin peiton alle moneksi päiväksi. Sunnuntaista kesti torstaihin, ennen kuin olin palautunut. Perjantaina kaikki alkoi alusta. Täällä metsässä palautuminen ottaa muutamia tunteja.
Vesta ylistää ”luonnon aitoa sekamelskaa”, jossa ei ole läsnä ihmisen vaatima keinotekoinen järjestys.
– Tämä kolmas albumi opetti, että taiteen tulee olla yhtä rönsyilevää kuin luonto. Joskus on suorempaa oksaa, välillä kiemuraisempaa, eikä taidetta pidä pakottaa kasvamaan väkisin tiettyyn suuntaan.
Kipinä syttyy risukasaan
Vestan albumin kansikuvaa katsomalla ja lyriikoita lukemalla voi löytää paljon monella tavalla painavaa asiaa. Matka kohti perinpohjaista merkityksellisyyttä alkoi kuitenkin todellisesta writer’s blockista.
– Olin toisen levyn jälkeen aivan jumissa. Sen tekeminen oli niin vaikeaa ja teki niin kipeää, etten ikipäivänä tekisi sitä uudestaan, laulaja sanoo naurahdellen.
– Kesti kauan, ennen kuin musiikki alkoi kiinnostaa mua uudestaan. Ajattelin, ettei mulla ole sille mitään annettavaa.
Työkumppanit yrittivät maanitella Vestaa studiolle ”edes kokeilemaan vähän”.
– Mulle tarjottiin ihania mahdollisuuksia tehdä musaa vaikka minkälaisten ihmisten kanssa, mutta olin sitä mieltä, että olen jumissa, eikä siitä tule nyt mitään.
Kuin viimeisenä oljenkortena Vestan A&R Perttu Mäkelä (DJPP) kysyi, pitäisikö laulajan kokeilla yhteistyötä Jori Roosbergin kanssa. Vesta työsti hänen avullaan lähes koko debyyttinsä.
– Intin vieläkin vastaan, Vesta sanoo päätään pudistellen.
– Olin kuitenkin säveltänyt yhden kappaleen. Se oli aika outo ja polveileva. Esittelin sen Jorille, joka innostui. Biisi syntyi tosi nopeasti. Se jäi kuitenkin meidän kahden väliseksi vuodatukseksi eikä päätynyt levylle.
– Jori sanoi, että artistius minussa täytyy etsiä uudestaan. Mua ei kiinnostanut perinteinen musiikki, kuten vaikka rakkauslaulut. Mulla oli jotain syvää, isoa sanottavaa. Mitä se sitten olisi, oli arvoitus minullekin.
Vesta luettelee muutaman käännekohdan, jotka mahdollistivat hänen musiikintekemisensä. Hän muistelee, että on aina ollut kiinnostunut taiteesta ja saanut taidekasvatustakin. Vestan lapsuuskodin seinillä oli klassisia maalauksia, ja hänen mummonsa vei häntä Ateneumiin taaperosta lähtien.
– Meidän perheellä on lande Ruovedellä, joka on ollut taiteilijoiden suosima paikka Gallen-Kallelaa myöten. Kökötin siellä paljon myös niinä aikoina, kun olin ihan hukassa itseni kanssa.
– Nuo maalaismaisemat ja Peter Von Baghin Sininen laulu -kirja Suomen taiteiden historiasta saivat lopullisen kipinän syttymään siinä risukasassa, jota olin kasannut sisälleni. Tajusin, miten kutsuvia ja kauniita Suomi, sen luonto ja siitä kumpuava taide ovat.
Herkkää leikkiä
Vestan levyjen herkkyys on niin käsinkosketeltavaa, että kuulija kantaa välillä huolta, onko sellainen hyväksi artistille itselleen. Kolmas levy teemoineen vaati jälleen lisää uskallusta.
– Olen jännittänyt ihan hirveästi tästä levystä puhumista, koska ennen tätä sen musiikkia ovat kuulleet vain mun ystävät. On hirveän merkityksellistä, että kaikki se, mitä oon tälle musiikille antanut, välittyy, Vesta sanoo.
– Tähän luovaan pyörteeseen antautuminen vaatii niin paljon. Kun kaivaa mahdollisimman syvältä ja raa’asti sen, mitä on juuri nyt. Kun näyttää kaikille sen maailman, joka omassa mielessä pyörii.
Silminnähden herkistyvä Vesta pyyhkii poskiltaan kyyneleitä, mutta hymyilee ja kertoo niiden tulleen onnesta.
– Onneksi mulla on ollut niin hyvä kannatteleva verkko kuin Jori. Me muututtiin ihan bestiksiksi niiden parin vuoden aikana, joina tehtiin tätä levyä yhdessä.
– Mulle tuli sellaisia tuskan kausia, että Joriakin turhautti, etten saanut vietyä biisejä ja tekstejä loppuun asti. Jori halusi, että tekisin niitä himassa. Itse taas halusin tehdä niitä studiolla.
Laulaja myöntää naureskellen, ettei luovuus sentään pelkkää tuskaa ole.
– Meillä oli paljon hetkiä, että suksi luisti ihan huolella ja me vain leikittiin musiikkia lapsenomaisella riemulla. Pisteltiin kaikenlaisia ja kaikilla tavoilla tehtyjä soundeja peräkkäin ja naurettiin.
Vesta nostaa esille Ilmassa on taikaa -kappaleen riemastuttavana esimerkkinä tästä.
– Tehtiin se viimeisenä päivänä, kun olin vielä parikymppinen, eli päivää ennen kuin täytin 30. Halusin tehdä vielä yhden iloisen biisin kaksikymmenvuotiaana, Vesta hymyilee.
– Nuo olivat hetkiä, jolloin me vaan naurettiin kippurassa, pöhköiltiin ja leikittiin äänimaisemilla niin kauan kuin huvitti.
Kun estoista oli päästy irti, alkoi syntyä kappaleita kuten Petturi ja Hei Suomi. Vesta kuvailee tunnelman olleen vapautunut. Hän ja Roosberg yllyttivät toisiaan olemaan yhä rohkeampia.
– Petturissa on käytetty lyriikkaa Täällä Pohjantähden alla -elokuvan kohtauksesta, jossa Otto Kivivuoren hahmo istuu pirtissä ja laulelee seurueelle. Katsoin elokuvan inspiraatiota hakiessa, Vesta kertoo.
– Se oli musta hulvaton lyriikka ja laulunpätkä. Ensin laulelin sitä kavereille ja perheelle, että tämmöinen laulu on olemassa. Sitten löytyi biisi, jonka teemaan se istahti täydellisesti. Halusin, ettei tällainen aarre jää vain Edvin Laineen vuoden 1968 elokuvan kohtausten väliseksi pieneksi lauluksi. Ihanan raaka suomen kieli ja ”Petturin leima lepää sinun kasvoillasi!” piti saada ihmisten huulille.
Roosberg ei ole tälläkään levyllä Vestan ainoa yhteistyökumppani. Perttu Mäkelä usutti laulajan studiolle Aleksanteri Hulkon kanssa. Syntyi Tilaisuus teki varkaan -kappale.
– Ekalla levylläkin oli Ei tunteilla -biisi, jonka tein Joonas Laaksoharjun kanssa. Eli kyllä näitä ”syrjähyppyjä” on tapahtunut ennenkin, laulaja sanoo.
– Tilaisuus teki varkaan oli jotain ihan erilaista, mutta sopi sitten kuitenkin tälle levylle. Viimeistään sitä tehdessä uskalsin ajatella itsekin, että hei, mähän oikeasti pystyn vielä tähän.
Laulunaiheista tärkeimmät
Suomea, suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria voi tuoda esille monella tavalla. Yksi niistä on ottaa yksiselitteisen jyrkästi kantaa kaikkeen siihen, mitä Suomessa juuri nyt tapahtuu.
Vesta kirjoittaa Suomi soimaan -albumilla sekä lempeästi että ravistelevasti.
– Näitä tekstejä kirjoittaessa oli äärimmäisen vaikeaa valita sanansa oikein. Näiden teemojen sisällä oli niin monia teitä joita pitkin kulkea, laulaja kertoo ja katsoo mietteliäästi horisonttiin.
– Halusin säilyttää tietyn herkkyyden ilman että mukaan tulee syyllistämistä tai painostamista. Kun levyn kannessa lukee Vesta, lähtökohta on aina se, että mä olen näiden laulujen kokija. Mutta voi se olla joku muukin.
Suomi soimaan -kappaleen tekeminen kesti Vestan mukaan pitkään. Oli ihme, että siitä tuli lopulta ehjä. Se on massiivisen kaunis teos ja samalla levyn intro.
– Se tuntuu Äiti Maan syleilyltä. Siinä on jotain niin suurta ja mystistä, ettei sen laulaja ole vain minä, vaan joku isompi kertoja tulkitsemassa kansantarua. Kappale asettaa levyn sanomalle vireen.
Kun koko maailma kapsahtaa yhä jyrkempään polarisaatioon, Vestan sanoma on kaikkea muuta. Hän keskittyy kiinnostavien yksityiskohtien kautta arvokkaisiin suomalaisiin teemoihin.
– Hei Suomi -kappaleessa kuullaan mun taatan, isänisän, runoja. Hän muistelee niissä lapsuuttaan. Oon lukenut taatan muistelmia jo vuosia. Kaikkea sitä, kun toisen maailmansodan pommit alkoivat pudota hänen kotinsa yllä Helsingin Kalliossa. Halusin valita tärkeitä tarinoita niiden joukosta, Vesta kertoo.
– Kappale alkoi syntyä, kun luin Pajtim Statovcin kirjan Lehmä synnyttää yöllä. Siinä on kohtaus, jossa päähenkilö kohtaa lapsuudenystävänsä äidin, joka oli ollut häntä kohtaan kauhea hänen perheensä paettua sotaa Suomeen. Se herätti minussa tuskaa ja epätoivoa. Halusin huutaa jonnekin.
Kappaleessa kirjoitetaan: ”Hei Suomi / Joko unohdit / oltu paossa itsekin? / Auta veljiä auta siskoja / Hei Suomi / Hillitse isää, auta äitejä / Älä kylvä vihaa / omastasi jaa / Hei Suomi / Joko koko Suomi unohti?”
– Mietin, miten sokeita ihmiset voivat olla. Miten voi olla kulkueita, joissa marssitaan soihtujen kanssa ”rauhanomaisesti”, vaikka se on todella vihamielistä. Tuo kaikki kipinöi sisälläni isosti.
Vesta toteaa, että jokainen tarvitsee apua joskus. Suomikin on ollut hädässä alle sata vuotta sitten.
Kappaleen lopussa kuullaan hivenen muunneltu pätkä Veteraanin iltahuudosta. Sen rivit summaavat koko ajatuksen: ”Hoitakaa ettei poissa ois veljet / Muistakaa, meille kallis on maa / Kertokaa lastenlapsille lauluin / Himmetä ei muisto koskaan saa.”
– Olemme etääntyneet Suomesta ja suomalaisuudesta paikoin niin paljon, että välillä on hyvä pysähtyä, katsoa ympärille ja miettiä, mitkä asiat elämässämme ja kulttuurissamme merkitsevät kaikkein eniten.
– Suomi on kansainvälinen, monisävyinen, omastaan antava, huolehtiva, kunnioittava ja niin ylpeä osaamisestaan, että haluaa antaa sitä muillekin. Suomen kulttuuri on rikas ja sen historia niin mielenkiintoinen, että siitä on tärkeää saada laulaa. Jumalauta ei auta! Suomi soimaan!