Täytyy myöntää, että lähdin tämän vuoden Flow-festivaaleille puhtaasti Nick Cave & the Bad Seedsin takia. Ennakko-odotukset eivät olleet erityisen korkealla festivaalin muun artistikattauksen tai ilmapiirin suhteen. Odotin huutavia teiniväkijoukkoja, jotka vyöryvät loputtomina zombieiden kaltaisina laumoina läpi festarialuetta jyräten vanhemmat ja ehkä jo mieleltäänkin hieman hidastuneet kokeneemmat yksilöt alleen.
Dystopiaa lähentelevät kauhuskenaariot kaikkosivat onneksi pikku hiljaa mielestäni ihaillessani ympäri festivaalialuetta levittäytynyttä Urban Art -kokonaisuutta, jota oli tarjolla esimerkiksi muraalien muodossa. Festivaali tukee taiteilijoita ja taidetta monimuotoisesti. Se on arvokasta ja hieno jatkumo vuodesta toiseen.
Päälavalta kantautuneet J.Karjalaisen tutut melodiat toimivat taustamusiikkina alueenkartoitusretkelleni. Ihan itselleni läheisintä musiikkia ei monikaan illan artisteista edustanut, mutta kuten edellisenäkin vuotena, olin jälleen valmis virittelemään musiikkitietoisuuttani uusille tasoille. Ohessa muutamia huomioita artisteista jotka ehdin katsastamaan.
Amerikkalaisen Geesen genrerajoista piittaamatonta musiikkia menin mielenkiinnolla havainnoimaan. Yhtye oli projisoinut nimensä taustakankaalle varmuuden vuoksi niin suuresti ja komeasti, ettei kenellekään varmasti jäänyt epäselväksi, mitä artistia oli tullut katsomaan. Ehkä tuo oli myös syvällishakuinen viittaus bändin toisen albumin 3D Countryn nimeen.
Geesen uusin superhypetetty albumi Getting Killed soitettiin keikalla miltei kokonaisuudessaan, mutta en usko että tämä olisi toiminut edes nuoremmalle itselleni millään tasolla.
Yhtye oli pakannut angstinsa ja sielunmaisemiensa kuvioinnit epämääräiseen pakettiin, joka sisältää vähän kaikkea ilman eheää kokonaisuutta. Hupparit ja mumisevat spiikit täydensivät sekavaa palettia. Mukana laulavalle Geese-paitaiselle nuorisolle tämä toimi ilmeisen hienosti. Ehkä orkesteri on nykynuorison Talking Heads ja määrittelemättömän suurta taidetta. Itse en saanut kaverien annista oikeastaan mitään otetta ja keikka ajautuu omassa mielessä kategoriaan tekotaiteellinen ulostus.
Seuraavaan esiintyjään odotukset olivat vielä matalammalla. Yhdysvalloista kotoisin oleva Shane Michael Boose, taiteilijanimeltään Sombr, on parikymppinen somealustojen supersuosikki. Olin nähnyt kaverilta yhden musiikkivideon, joka lupaili lähinnä tuskaisaa autotunella kuorrutettua keikkaa. Mutta mies näyttää kuitenkin nuorelta Marc Bolanilta, joten pyrin väkisin avaamaan aistini huikeaan avoimuuteen.
Huomasin hymyileväni, kun artisti saapui videoscreenin välittämänä paikalle vanhalla Mercedeksellä ja humoristisesti bajamajan kautta lavalle. Olin ollut täysin väärässä. Tällä kaverilla on karismaa ja bändihän rokkasi soittaen vielä ihan livenä. Sombr otti yleisön suvereenisti haltuun ja miehellä oli jopa oma mikkipiuhan pitelijä, joka seurasi artistia kuin yksi bändin jäsenistä.
Sombr joi viiniä suoraan pullosta polvillaan ja meni yleisön joukkoon ottamaan lähikontaktia kuin vanha tekijä. Ensimmäisellä Suomen-keikallaan ollut laulaja-lauluntekijä voitti varmasti skeptisimmätkin jurmut, kuten itseni, puolelleen. Suomen lippuun kietoutuminen keikan lopuksi voidaan nähdä laskelmoituna yleisön kosiskeluna, mutta totuus on toki se, että Sombr rakastui maahamme niin syvästi, että halusi osoittaa kiintymyksensä lippuamme syleilemällä.
Aikataulut alkoivat Sombr:n jälkeen mennä pahasti päällekäin, joten paria seuraavaa artistia en ehtinyt katsomaan kuin osittain. Aluksi riensin Balloon 360 -stagelle todistamaan The Congosia, koska tämän kaliiberin reggae-legendoja ei enää kovin kauan ole jäljellä. Sen sijaan samaan aikaan performoinut Lykke Li saattaa esiintyä vielä silloinkin kun itse olen tuhkana jonkun lammen pohjassa.
The Congosissa on yhä kolme alkuperäisjäsentä, jotka laulavat eri äänialoja. Keikkakokoonpanossa mukana on roots-reggaeen erikoistunut taustayhtye, joka hoitikin hommansa hienosti. Kirkkaanvalkoiset converset välkehtivät ja letkeät askellukset liikuttivat jäykimpiäkin yleisöstä – ainakin henkisellä tasolla. Harmaat rastat heiluivat vinhasti ja congarumpujakin toki välillä hymyillen taputeltiin. Nämä reggaepapat saivat tunnelman vaikuttamaan siltä kuin olisivat 70-luvun esikoislevynsä Heart of the Congos -kiertueella.
Seuraavaksi riensin jo katsomaan Lambrini Girlsiä, jonka punk-vetoinen ilmaisu oli toki ainoa luonteva siirtymä lupsakasta reggae-poljennosta. Kun taustascreenillä lukee vuoroin ”fuck perussuomalaiset”, ”fuck right wing” ja ”free Palestine”, ei jää epäselväksi, millä asenteella yhtye on liikkeellä. Ennustan tälle brittibändille loistavaa tulevaisuutta.
Huolestuneista järjestysmiehistä huolimatta oli erittäin mukavaa todistaa crowdsurfingia ja riehaantunutta pittausta, jota tuskin näkyi The Congosin loppukeikallakaan. Ikävintä oli lähteä jälleen kesken pois, koska Nick Cave & the Bad Seeds aloitti keikkansa julmasti Lambrinin tyttöjen kanssa päällekkäin.
Nick Cave pitää kokea. Hän on saarnaaja, Jeesus ja jumala. Yleisö on hänen seurakuntansa, jolle hän saarnaa niin suurella tunteella, että sen voima välittyy kuin laumaan opetuslapsia. Cave ei lavalla viihdy kuin pianoa soitellessaan. Muulloin hän tulee eturiviin tuntemaan, koskettamaan ja koskettelemaan seremoniaan tulleita. Välillä hän kävelee yleisössä kuin vetten päällä, ottaa vastaan lahjoja tai kirjoittaa nimikirjoituksen kirjaansa.
Taustalla Bad Seeds pitää messua yllä ja heidän arvoaan Nick Caven sanoman kirkastajana ei voi vähätellä. Etenkin Warren Ellisin sekopäisen oloisia, mutta täysin kontrolloituja musiikkimausteita on nautinto seurata. Nelihenkinen kuoro tiivistää tarvittaessa tunnelmaa lähelle hurmoksellista gospelia.
Nick Cavella on uskomaton kyky esittää satoja kertoja laulamansa kappale niin kuin hän eläisi ja tuntisi sen ensimmäistä kertaa. Hän menee sävellysten sisään niin syvän ja teeskentelemättömän tuntuisesti, että jokainen kerta vaikuttaa neitseelliseltä tunteen palolta. Tuo välittyy myös yleisöön ja tekee keikoista kokemuksia, jotka eivät ole pelkkää viihdettä. Ne ovat koskettavia taide-elämyksiä.
Flow’n keikalla toteutui jälleen kaikki tämä ja enemmänkin. Onneksi Nick Cave käy usein Suomessa saarnaamassa oleellisesta, koska näihin messuihin menee huomattavasti mieluummin kuin oikeaan kirkkoon.
Cave ymmärtää myös korkeammalla tasolla itselleni käsittämättömiä asioita, kuten Geeseä, jonka musiikkia ja laulajan soolotuotantoa hän on kehunut. Oma ymmärrystasoni ei vielä moiseen venynyt, mutta annan mielelläni uuden mahdollisuuden. Ehkä ensi Flow menee jo pitkän kaavan mukaan ujostelematta.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
