Vitsailin joskus netissä, että suuresti ihailemani entinen Hüsker Dü ja Sugar-kitaristi Bob Mould ei varmastikaan ikinä tule soolokeikalle Helsinkiin. Hah! Bobin keikka julkistettiin jo varhain keväällä. Tilaisuuden aiheena olisi Sugar-yhtyeen vuonna 1992 julkaistu Copper Blue -albumi. Jippii!
Tiesittekö muuten, että näinä savuttomien ravintoloiden aikakautena täysi tavastiallinen ihmisiä haisee ihan hiton pahalle? Jengi dunkkaa kuselle, hielle ja paskalle ja ne pieree ihan täysillä. Kuinka ne kehtaakaan, saatana.
Illan lämppärinä oli täysin yhdentekevä Sur-rur, jonka aikana ryystin liian kallista lonkeroa baarin puolella. Bob aloitti bändeineen täsmällisesti kymmeneltä. Minua nauratti lavan eteen rakennettu mellakka-aita, joka oli aivan turha.
Bob soitti väkevästi uskollisilla Stratocaster-kitaroillaan. Vahvistuksenaan oli Marshall- ja Blackstar-putkinupit sekä kaksi Marshall-kaappia. Bändi tuuttasi todella lujaa ja manasin kotiin jääneitä korvatulppiani. Bob lauloi mukavan melodisesti, eikä sortunut juurikaan maneeriseen livekarjuntaansa. Havaitsin Bobin laskeneen joidenkin biisien capotettuja sävellajeja vanhenemisen myötä.
Pojat soittivat uskolliselle ja mukana hoilottaneelle faniyleisölle aluksi koko Copper Blue -levyn ja vielä numerojärjestyksessä. Tämän jälkeen olikin yllättäen vuorossa kolme biisiä Bobin tulevalta Silver Age -levyltä, jonka materiaali kuulosti tuoreelta ja hyvältä.
Sitten oli aika veivata raisuja Hüsker Dü -punkklassikoita. Mainiota! Kovasti kannustanut katsojajoukko taputti bändin encoreihin peräti kahdesti. Bob vaikutti tyytyväiseltä.
Helvetin hyvä keikka. Sain narikasta reppua jonottaessani vielä puristaa maestron kättäkin. Yöllä korvani soivat.
Teksti: Hemmo Päivärinne