Hurmio hautausmaalla – Graveyard-keikka ylsi lähes uskonnollisiin tunnelmiin

Graveyard Tampereen Klubilla 24.11.2018. Teksti: Vilja Vainio

On olemassa hyviä keikkoja. Ja sitten on olemassa sellaisia, jotka saavat miettimään elämää, tai pitäisikö Graveyardin tapauksessa sanoa kuolemaa, täysin uudella tavalla. Ilokseni voin todeta, että tämä keikka kuului nimenomaan jälkimmäiseen kategoriaan.

Lähes kellonlyömälleen tasan kymmeneltä Klubin lavalle nousi ruotsalaisyhtye Graveyard, ja jo alusta asti oli selvää, ettei yhtyeen menoa tulisi pidättelemään mikään muu kuin heidän oma hallitun arvokas charminsa. Yhtye esiintyi kappaleesta toiseen niin hillityn pitelemättömästi ja vastustamattoman groovaavasti, että keikka oli parhaimmilta osiltaan hyvin lähellä hurmiollista, lähes uskonnollista kokemusta.

Yhtyeen aikaansaama hurmio kiteytyi instrumentaaliosuuksiin sekä niihin hetkiin, jolloin se vaihtoi soittamalla suoraan tunnelmasta toiseen. Toisaalta myös lyhyet tauot kuvasivat hyvin bändin sielunmaisemaa ollen yhtä vähäeleisiä kuin yhtye itse. Solisti Joakim Nilsson kiitti usean kappaleen jälkeen yleisöä suomeksi, kysyi miten ilta oli mennyt ja pahoitteli kerran sitä, että joutui virittämään kitaraansa. Siinäpä se, eikä muuta edes tarvittu.

Negatiivista sanottavaa keikasta onkin vaikea keksiä. Niin soitto kuin solistin karhean raspi laulukin olivat livenä vaatimatonta taiturointia, jotka pääsivät esille paljon albumisoittoa kolmiulotteisemmin. Toisaalta yhtye tuntui olevan samalla niin omalla psykedeelisellä orbitalillaan, ettei se juuri ottanut kontaktia yleisöön.

Kuka Graveyardia sitten kuuntelee? Eipä moni sitä ainakaan lempibändikseen mainitse, vaikkakin syytä olisi. Ikäjakaumaltaan ja pukeutumistyyliltään hauskan yhtenäinen yleisö oli selvästi tullut paikalle musiikin vuoksi. Ehkä vähän jammailemaan ja sekoilemaankin, mutta nimenomaan hallitusti – kuten myös yhtye itse.

Viimeisen kappaleen paljastuttua The Sireniksi tokaisi joku lähelläni yleisössä oleva iloisesti: ”Nyt voin kuolla onnellisena” sanoittaen sen hetkiset ajatukseni.

Huomioni kiinnitti myös vahvistimen päälle asetettu maljakko, jossa on tekokukkia. Myöhemmin asiaa tutkittuani löysin yhtyeen Instagramista kuvan samaisesta silkkikasveilla täytetystä maljakosta. Ehkä se oli koriste musiikin hautausmaalle, jossa Graveyardin sävelet soivat vielä silloinkin, kun kaikki muu on kuollut.

Mutta ainakaan rockmusiikki ei ole kuollut. Ja sen selittää niinkin paradoksaalisesti nimetty yhtye kuin Graveyard. Sillä jos varaa nimen ”hautausmaa” itselle, kukaan ei voi pakottaa kuolemaan. Ja silloin syntyy jotain kuolematonta.

Teksti ja kuva: Vilja Vainio

Illan aikana kuultiin ainakin nämä kappaleet:

Wait On
Please Dont
The Suits the Law & the Uniform
Uncomfortably Numb
Buying Truth
Cold Love
Bird of Paradise
Hard Times Lovin You
It Ain’t Over Yet
Hisingen Blues
Low I Wouldn’t Mind
Ain’t Fit to Live Here
The Siren