Livearvio: Tehosekoittimen Hajua ja energiaa -konsertti tarjosi sekä hajua, energiaa että kiitettävän tiukkaa soittoa

Sander Burmeister

Hajua ja energiaa: Estradilla Tehosekoitin
Helsingin Jäähalli
17.9.2022

Teksti: Vilho Pirttijärvi, kuva: Sander Burmeister

Tehosekoittimen tällä erää viimeinen esiintyminen Jäähallissa oli kokonaisvaltainen elämys ja kauneusvirheineenkin eittämättä positiivinen kokemus.

Vain joitakin irtopaikkoja hattuhyllyllä oli vapaana, kun Tehosekoitin aloitti show’nsa lauantai-iltana Helsingin jäähallissa. Yhtyeen ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen pääesiintyjän pesti Nordenskjöldinkadun hallissa oli aikataulutettu alun perin jo syksylle 2020. Jäähallin täyteenammutuilla käytävillä ja pitkiksi venyneissä jonoissa odotuksen aisti. Tehosekoitin on edelleen nimi, joka laittaa väkeä liikkeelle.

Yhtye saapui lavalle samalla kokoonpanolla, jolla myös kesän festarikeikat oli tahkottu. Otto Grundströmin, Matti Mikkolan, Hannu Kilkin, Tero Sundellin ja Juha Kuoppalan seurana lavalla oli nelihenkinen taustakuoro, jonka nimi oli mahdollisesti Morbid Angels, en aivan saanut selvää Grundströmin esittelystä. Settilistakin muistutti aika lailla internetistä löytyneitä suvikeikkojen settilistoja. Toki settiä oli laajennettu mojovasti yhdeksällä biisillä, mutta käytännössä voi sanoa upealla Hajua ja Energiaa -nimellä siunatun hallikeikan olleen laajennettu painos siitä spektaakkelista, joka kesäfestareiden lavoilla nähtiin.

Hyvä niin, hittejähän paikalle tultiin kuulemaan. En itse ollut todistamassa yhtäkään kesän keikoista, joten en kykene vertaamaan keikkaa niihin, enkä liiemmin edelliseen näkemääni Tehosekoittimen keikkaan. Se oli yhtyeen aktiivivuosien viimeisenä kesänä Provinssirockissa 2004. Siitä keikasta muistan vain sen, että olin paikalla. En yhtikäs mitään muuta, vuodet ovat tuon muiston haalistaneet.

Mikäli vertaan mihin tahansa viime vuosina näkemääni keikkaan, on sanottava, että konsertti oli erittäin hyvä. Yhtye oli oivassa soittokunnossa ja touhu piti otteessaan lähes koko illan ajan. Otin haltuun ennen keikkaa suoratoistopalveluissa saatavilla olevia Tehosekoittimen livejulkaisuja, ja voisi sanoa, että niihin verrattuna Jäähallissa Tehosekoitin nähtiin parempana kuin koskaan.

Yhtyeen ote touhuunsa on ihan yhtä huoleton ja löysäranteinen kuin aikaisemminkin, mutta soitossa oli jotain sellaista tiukkuutta, joka ei mainitsemillani livetallenteilla kuulunut. Toisaalta välillä tiukka ja jyräävä meininki meni hiukan yli. Tyylipuhdas lattari-iskelmä Pyydä tähdet taivaalta ryskittiin läpi turhan raskaskätisesti. Toisaalta esimerkiksi levyversiota huomattavasti lihaksikkaampana esitetty Kaukaisimmalle rannalle soi hienommin kuin koskaan.

Voi sanoa, että yhtye luotti omaan tekemiseensä huomattavan paljon, lavalla ei nähty jossain välissä hämmentänyttä vale-Ottoa lukuun ottamatta ketään yllätysvieraita. Areenaspektaakkelit tapaavat olla täynnänsä yllätysvieraita, niin oli mukavaa nähdä ihan vain Tehosekoitin soittamassa Tehosekoitinta. Toki kaikenlaista muuta kikostelua nähtiin vähän liikaakin. Oli henkilönostimissa elvistelyä, överiä valoshow’ta ja Mikkolan ja Kilkin useaan otteeseen käyttöönottamat juoksumatot. Koskettava yllätysduetto ties kenen kanssa olisi kenties tehnyt tilanteesta lähinnä vaivaannuttavan ja syönyt sitä höökiä, jonka yhtye sai lavalla aikaan.

En voi sanoa olevani suuri Tehosekoittimen fani, enkä tunne tuotantoa läpikotaisin, mutta pidän yhtyeestä todella paljon. Siksi oli mukava kuulla muutakin kuin aivan ilmeisimpiä hittejä. Ihastuttavan banaalilla tavalla koominen yksinäisyyden parahdus Syön sipsejä oli erittäin iloinen yllätys. Suurimman tunnereaktion sain kuitenkin, kun soimaan lähti illan ensimmäinen lainabiisi, Kollaa kestää -yhtyeen klassikko Jäähyväiset aseille. Otto Grundström julisti kappaleen olevan nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Nyökkäilin katsomossa ja itkin.

Hajua ja energiaa oli tuhti pakkaus sitä mitä otsikossa luvattiin. Ainakin pommit haisivat, mutta en tiedä, laskettiinko yleisöön sitten myös jotain muita odöörejä kokemuksen kokonaisvaltaistamiseksi. Luulen, että kokemus olisi ollut järisyttävä myös tukkoisella nenällä, niin vahvaa yhtyeen touhu oli.

On kuitenkin sanottava, että biisiäkään enempää en olisi jaksanut enää itse katsella. Niin intensiivistä temmeltäminen oli, että ajatus alkoi loppua kohden karkailla muualle. Toiseksi viimeisenä kuultu Pelle Miljoona -cover ei meinannut enää kiinnostaa, kun päivän pituus alkoi syödä miestä. Sitä notkahdusta lukuun ottamatta kyseessä oli yksi vuoden kovimpia keikkoja.

Oli upeaa nähdä tehosekoitin näin hyvässä vireessä. Hartaasti toivon, että jotakin tälläistä voisi kokea vielä joskus uudelleenkin!